Cern Hippikesä 2009

Tämä oli viimeinen luentoviikko, mikä oli kouriintuntuva muistutus siitä, että tämäkin kesä alkaa kääntyä ehtoopuolelle. Jännä, miten täällä aika kiitää. Tuntuu siltä, että vastahan luennot äsken alkoivat! Viimeisillä luennoilla käsiteltiin ehkäpä mielenkiintoisinta aihetta koko luentosarjassa – nimittäin hiukkasfysiikan tilastotiedettä, mikä liippaa hyvin läheltä minun ja Ericin projektia. Oli erityisen mielenkiintoista huomata, miten kiinnostunut luennoitsijamme oli erilaisista koneoppimismenetelmistä hiukkasfysiikan sovelluksissa.

Maanantaina pääsin myös sähläämään taas CERN-pyörän kanssa. Viime perjantaina pyöräni takavaihteet olivat nimittäin päättäneet hajota juuri sopivasti Jura-reissun alla. Onneksi pyörä selvisi hengissä tästä matkasta, mutta maanantaina se oli jälleen aika tuoda käymään varikolla. Onneksi pyöräkorjaamon palvelu oli yhtä mahtavaa kuin aina aiemminkin. Korjaamon setä oli yhtä hymyä ja merci beaucoupia, kun sai korjata pyöräni. Hyvä juttu, sillä maanantai-iltana pöyrä päätti hajota taas uudestaan. Tällä kertaa taka-akseli levisi aivan totaalisesti. Tiistaina korjaamosedän hymy ei ollut enää ihan yhtä leveä…

Maanantai-iltana oli jälleen Pump Room -bileet, jotka olivat tällä kertaa latinalaisamerikkalaisten kesäopiskelijoiden järjestämät. Juuri kun täällä alkoi tottua siihen, että ihmiset osaavat juoda kohtuudella bileissä, päätti Gillis roudata paikalle kasan suomalaisia teekkarikavereitaan. Kyllähän se oli helppo arvata, ettei siitä seurannut mitään hirveän kaunista.

Tiistain ranskantunnin jälkeen suunnattiin R1:een Pub Quizia varten. Konsepti on kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraava: pienellä tiimillä vastataan Trivial Pursuit -tyyppisiin kysymyksiin oluttuoppien ääressä ja paras tiimi saa palkinnoksi pullot skumppaa. Minun, Jennyn ja Joelin muodostama tiimi jäi kyllä kauas kärjestä, mutta ainakin hakkasimme toisen Suomi-tiimin. Hah! Minun suoritukseni tosin koki ikävän takaiskun, kun ampiainen päätti majoittua pöydälle jättämääni Red Bull -tölkkiin. Lopputulos oli, että sain ampiaisenpiston ylähuuleen. Vaikka se teki aluksi kipeää ja huuleni turposi ikävästi, oli pistos onneksi parantunut kokonaan seuraavaan aamuun mennessä. Hyvä niin!

Keskiviikkona olisi ollut jälleen mahdollisuus käydä syömässä intialaista ruokaa, mutta itse päätin tällä kertaa jättää tilaisuuden väliin ja viettää rauhallisen koti-illan blogia kirjoitellen. Torstaina oli taas bileet. Gilliksen teekkarikaverit loistivat poissaolollaan, joten tällä kertaa ei onneksi tarvinnut hävetä silmiä päästään. Järjestäjät olivat myös saaneet hauskan idean koota slideshow kesän varrella otetuista kuvista. Itsekin olin päässyt muutamaan kuvaan mukaan. Muutenkin bileissä oli poikkeuksellisen hyvä meininki, minkä seurauksena yöunet jäivät taas vaihteeksi aivan liian lyhyiksi.

Perjantaina lähdimme Suomi-porukalla katsastamaan Brunon keskustan leffateatteriin. Ennen leffaa kävimme illallistamassa Paquis’n kiinalaisessa ravintolassa, mistä sai oikein mainiota singaporelaista nuudelihässäkkää. En oikein tiedä, mitä mieltä itse leffasta pitäisi olla. Ainakin sen sulatteluun menee hetki jos toinenkin… Borat oli vielä oikeasti hauska, mutta tästä en oikein enää tiedä. Brunon jälkeen kävimme tutustumassa Les Brasseurs’iin, joka on Cornavinin aseman vieressä sijaitseva paikan päällä pantua olutta myyvä pubi. Kotitekoinen olut oli kieltämättä hyvää!

Lauantaina oli päätetty jäädä Geneveen, sillä täällä järjestettiin ainakin jonkun tiedon mukaan Euroopan suurimmat ilotulitukset Fetes de Geneven päättäjäisten kunniaksi. Katselimme ilotulituksia Jennyn kanssa järven itärannan kiviltä. Paikkavalinta osoittautui oikein mainoksi, sillä sieltä näkyi mahtavasti koko paukkujen täyttämä ilmatila. Jenny oli kovasti sitä mieltä, että monet ilotulitteet muistuttivat kuplakammioiden hiukkasjälkiä. Fyysikot…

Sunnuntaiaamuna herättiin taas vaihteeksi aivan liian aikaisin, sillä päätimme uusia muutaman viikon takaisen Annecy-ekskursiomme Janin, Ericin ja Villen kanssa. Valitettavasti hoviravintolamme oli tällä kertaa lounasaikaan kovin täynnä, joten vapaata pöytää odotellessamme kävimme tutustumassa Annecyn linnaan. Ateriaa varttoessamme lanseerasimme Janin kanssa termin etananälkä, jonka voi tyydyttää ainoastaan etana-aterialla. Onneksi tuttu ja turvallinen ravintolamme ei tälläkään kertaa pettänyt, sillä etanat ja fondue olivat erinomaisia. Ruoan jälkeen vuokrasimme polkuveneen, jolla kävimme ajelemassa Annecy-järvellä. Hitsi, että oli virkistävää pulahtaa veneestä uimaan tähän Alppien ympäröimään idylliseen pikkujärveen!

8 viikko Sveitsissä oli aloitettava jälleen perinteisesti arkisella raadannalla. Työpäivä vilahti tosin ohi varsin nopeasti, ja työpäivän jälkeen lähdin metsästämään Inkeriä, joka oli lähtenyt ottamaan aurinkoa läheiseen puistoon. Kävimme kaupassa hakemassa hieman ruokaa, ja ilta kului mukavasti kävellen Meyrinin seudulla.

Toisin kuin Mikke taisi jo keretä väittämään, viikon luennot olivat harvinaisen tylsiä. Standard Model oli kyllä kuultu jo ennenkin ja uudet asiat olivatkin sitten niin hämärää ja monimutkaista, ettei niistä tainnut jäädä juuri mitään käteen. Tästä syystä luentoaktiivisuus karisikin viikon edetessä varsin voimakkaasti. Iltapäivät kuluivat suhteellisen nopeasti, eikä torstaina alkava loma juurikaan jaksanut motivoida yli-innokkaaseen työntekoon.

Keskiviikkona töiden jälkeen lähdimme Inkerin kanssa Meyrinin puistoalueelle piknikille. Mukanamme oli ranskalaiseen tapaan patonkia ja juustoa. Lisäksi kiskoimme kiulullisen salaattia ja pari levyä suklaata. Samalla hieman suunnittelimme seuraavan päivän pakkaamista, ja ei kestänyt kovinkaan kauaa tajuta, että ehkä se matkalaukku on hyvä ottaa aina mukaan. Poisjättämisellä säästää kyllä jokusen kympin ja tämän jälkeen ei tarvitse kanniskella raskasta laukkua ympäriinsä. Nykyisen ilmailuturvamääräysten valossa tulimme kuitenkin tulokseen, että juurikaan parin päivän kaupunkilomaa pidemmälle ilman laukkua ei kannata lähteä.

Ranskan reissu alkoi torstai aamuna hyvin aikasin. Erityisesti Inkeri ei pitänyt neljän aikaan soivasta herätyskellosta, mutta kaikesta huolimatta pääsimme kuin pääsimmekin ylös sängystä. Ensimmäinen etappimme oli Nizza, jonne saimme varsin edulliset 18 euron lennot. Koska julkinen liikenne ei juuri tähän aikaan päivästä toiminut, ajoimme lentokentälle polkupyörillä. Tässä vaiheessa se matkalaukun poisjättäminen ei enää tuntunutkaan niin huonolta idealta =). EasyJetin check-in oli näppärän nopea ja pääsimme koneeseen varsin hyvin. Väsymys kuitenkin painoi sen verran, ettei koneessa tullut juuri muuta kuin nukuttua.

Perillä Nizzassa olimme noin 9 aikaan aamusta, eikä kaupunki ollut vielä oikein herännyt. Emmepä olleen hereillä vielä oikein itsekään, joten kävimme heittämässä tavaramme hotellille ja suuntasimme suorinta tietä Nizzan kuuluisalle rannalle nukkumaan. Koska ilkeä lentokentän turvatarkastaja oli vienyt meiltä aurinkorasvat, jouduimme hankkimaan pika-apua läheisestä kaupasta. Uskonnollisista syistä jätin laittamatta rasvaa, mutta todettakoon näin jälkikäteen, että ehkä se aurinkorasva ei sittenkään ole niin kamalaa.

Kun aamu oli nukuttu, lähdimme kiertelemään Nizzan vanhaakaupunkia. Toisin kuin saamamme ennakkotiedot kertoivat, vanhakaupunki oli erittäin kaunis ja idylinen. Pienet kujat olivat täynnä pieniä kauppoja ja ravintoloita. Aivan vanhankaupungin vieressä oli korkea kukkula, jonka päällä oli joskus muinoin ollut linnoitus. Nykyään jäljellä oli kuitenkin enää raunioit ja mahtavat maisemat. Ylhäältä näki alas vanhaankaupunkiin ja myös toiselle puolelle, Nizzan satamaan.

Jatkoimme kävelyä kohti satamaa, jossa pystyi bongailemaan toinen toistaan halvempia luksusjahteja. Nälkäkin alkoi jo vaivata, joten kävimme hakemassa patongin ja juustoa, jotka söimme kivan torin laidalla vanhan kaupungin pohjoislaidalla.

Olimme vielä rantakamoissa, joten päätimme käydä hostellilla vaihtamassa vaatteet ja lähteä metsästämään ruokaa vanhaan kaupunkiin. Tarjontaa oli laidasta laitaan ja hintatasokin oli mukavan opiskelija ystävällinen. Löysimme kivan näköisen ravintolan pienelta aukiolta, ja suurehkosta turistikonsentraatiosta huolimatta paikka oli varsin viihtyisä. Ruuan jälkeen kävimme vielä kävelemässä Nizzan rantakadulla, joka oli auringon laskiessa erittäin kaunis. Päivä oli ollut varsin pitkä ja vieläpä lyhyehköjen yöunien jäljiltä, joten unta ei tarvinnut ruuan ja  kävelyn jälkeen enää kovin paljoa kysellä.

Seuraavana päivänä suuntasimme kohti Monacoa. Junaliput olivat suolaisen hintaiset, kokonaiset kolme ja puoli euroa. Miken matkatoimistosta saamiemme tietojen mukaan Monaco oli erittäin kallis paikka, mutta ilmeisesti hintataso alkaa näkyä vasta perillä. Juna saapui Monacon juna-asemalle, joka oli kaivettu pari sataa metriä maan alle. Koko kaupunkihan on jyrkässä, lähes 45 asteen rinteessä. Rakennuspinta-alaa ei ole kovin paljoa tuhlattavaksi, joten rakennukset oli rakennettu lähinnä ylöspäin tai maan alle.

Heti aluksi kävimme Jardin Exotiquen liepeillä katselmassa Monacoa lintuperspektiivistä. Korkealta vuoren päältä näkyi koko Monacon länsipää satamineen ja näkymää dominoi vanhan kaupungin kukkula. Jano alkoi vaivata, joten päätimme lähteä alaspäin kohti rantaa. Centre Commercialesta löysimme ison Carrefourin, josta muuten löytyi halvinta vettä ikinä. Monacon hintataso oli siis edelleen pienoinen pettymys. Kauppojen hinnat olivat muutenkin tavallista perushalpaa, ja näin suomalaisen mielestä suorastaan hyvinkin halpaa tasoa.

Nestetasapainon palattua normaalille tasolle, jatkoimme kaupungin tutkimista. Seuraavana vuorossa oli vanha kaupunki ja siellä sijaitseva prinssin linnake. Vanha kaupunki oli rakennettu vuoren päälle, ja sinne pääsi kävelemään pitkähköjä rappusia pitkin. Ilmeisesti kaupungin mäkinen luonne oli vaatinut uhrinsa, sillä joka puolelta kaupunkia pystyi löytämään katutolppiin kiinnitettyjä kannettavia defibrilaattoreita. Jos sitä nyt vaikka sattuisi saamaan sydänkohtauksen mäkiä kiivetessä.

Vanha kaupunki oli erittäin siisti ja prinssin linna komea pytinki vuoren huipulla. Ihmisiä oli kuitenkin melko vähän ja kaduilla ei päässyt aivan samanlaiseen vanhan kaupungin tunnelmaan kuin Nizzassa. Syy korkealle sijainnille kuitenkin selvisi, kun linnan pihamaalla lojui kymmeniä tykkejä ja tykinkuulakasoja. Kukkula olikin varsin pian nähty, ja jatkoimme alas Monte Carlon puolelle.

Vannoutuneina Formula 1 kannattajina päätimme kävellä Monacon F1 radan ympäri. Faniutemme rajoittui kuitenkin oikean kaupungin tunnistamiseen, joten ennen kävelyretkeä oli pakko käydä tarkistamassa F1-fanikaupasta radan reitti. Jopa tämän jälkeen meille tuli pientä erimielisyyttä radan kulkusuunnasta mutta luovutin Inkerille varsin pian, sillä omat muistikuvat olivat sen verran hataralla pohjalla. Yleisesti rata näytti käsittämättömän kapealta, ja oli vaikea kuvitella, että autot mahtuivat ajamaan sillä. Lähtösuoralta löytyneet starttiruudut olivat erittäin kapeita, mikä antoi ymmärtää, että F1-autot olivat huomattavasti kapeampia kuin miltä ne TV:ssä näyttävät.

Radan reitti kiersi kaikki paikalliset nähtävyydet, kuten Monte Carlon casinon ja sataman. Matkan varrella kävimme poikkeamassa casinolla sisällä, ja ilman kummallisempia vaatteita pääsi käymään ainoastaan hedelmäpelisalissa. 5 euron minimipanos ei niin kauheasti houkutellut kokeilemaan, joten päätimme jättää uhkapelit muille vieraille. Casinon ulkopuolella pystyi harrastamaan autobongailua. Mersu oli halvimmasta päästä, ja vähintään joka toinen auto tuntui olevan Ferrari, McLaren tai Bentley.

Monaco oli kokonaisuudessan erittäin kiva kaupunki. Näkemistä riitti hyvin koko päiväksi, eikä kaupunki ollut aivan niin turistirysä kuin esimerkiksi Nizza. Hintatasokin oli hyvin opiskelijaystävällinen. Jälkikäteen tehtyjen tutkimusten perusteella selvisi, että hintatason korkeus näkyykin vasta yöpymisissä. Hotellihuoneista sai maksaa euron jos toisenkin, ja kuulemma jopa Mika Häkkinen asui Monacossa vain vuokralla, koska ei ollut varaa ostaa itselleen omaa asuntoa.

Matka jatkui takaisin Nizzaan, ja menimme melko aikaisin nukkumaan, sillä seuraavana aamuna oli taas vaihdettava maisemaa. Lento Pariisiin lähti aamupäivällä. Tällä kertaa EasyJetin check-in ei ollut lähellekään yhtä sujuva kuin Genevessä, mutta pääsimme koneeseen ja lopulta myös perille Pariisiin. Lentokentältä lähdimme suorinta tietä hotellille, ja maailma osoitti taas pienuutensa kun eiköhän metroasemmalla törmätty Jaakkoon, Hallavoon, Mikken ja Ericiin, jotka olivat juuri lähdössä Louvrelle ja Place de Concordelle päin.

Lennon jälkeen olimme jälleen väsyneitä ja nälkäisiä. Lähi boulangeriestä löytyi taas täytetyt patongit ja lähdime ajamaan metrolla kohti keskustaa. Väsymyksen takia into ei oikein riittänyt muuhun kuin kävelyyn ja paikkojen katseluun. Kävimme katsastamassa Notre Damen, josta tunnelmaan sopivasti jatkoimme hautojen ja kirkkojen läpikäynnillä. Pantheonista löytyi Rousseaun, Voltairen, Curien, Langrangen, Hugon ja muiden kuuluisien  ranskalaisten haudat, ja invalidikirkosta taas Napoleon.

Joen eteläranta tulikin mukavan tutuksi, ja joka korttelissa tuntui olevan jonkin sortin hieno rakennus tai puisto. Kävely päättyi Eiffelin tornin luo, jossa bongasimme Jaakon ja Hallavon. Jatkoimme kävelyä heidän kanssaan lopulta päätyen Louvren puistoon. Tässä vaiheessa kello alkoi olla jo melko paljon, joten päätimme lähteä etsimään ruokapaikkaa hotellin lähistöltä ja valmistautumaan seuraavaan päivään.

Sunnuntai aamuna suunnistimme kohti Sacré-Coerin kirkkoa ja viereistä Montmartren kukkullaa. Idyliseksi ranskalaiskaupunginosaksi tituleerattu kukkula oli kyllä varsin miellyttävä paikka kaikkine katutaiteilijoineen ja taidekauppoineen, mutta ilmeisesti tätä mieltä oli moni muukin turisti. Rysiksessä ei juuri meinannut mahtua kulkemaan eikä ympärillä nähnyt juuri muuta kuin ihmisiä. Kirkon portailla istuskellessa näimme kuitenkin mielenkiintoisen taitelijakaksikon. Taidemuoto oli jotain diabolo-tanssi-yleinenhäsellys -genren lähimaastosta, mutta hauskaa tuntui kaikilla olevan.

Totesimme, että tämä paikka on nähty ja etsimme lähimmän metroaseman, ja suunnistimme Champs-Elyséen maisemiin. Tänään oli Tour de Francen finaali, ja noin kahden kolmen välillä pyöräilijöiden oli tarkoitus ajaa 7 kierrosta Champs-Elyséetä ympäri. Väkeä tuntui jälleen olevan valtavasti, kun läheiseltä metroasemalta ei meinannut päästä ulos sitten millään. Onneksi ruuhka vähän helpotti kauempana asemasta, ja löysimme hyvät paikat aivan maalisuoran kohdalta.

Pyöräilijät eivät tulleet aivan kahdelta, eivätkä myöskään vielä kolmelta. Kolmen jälkeen ohi ajoi noin tunnin mittainen sponsoriautokolonna, jotka mainostivat kovaan ääneen millon mitäkin karkkia tai puhelinliittymiä. Kolonnan jälkeen saimme odotella vielä tunnin ennen ensimmäisiä pyöräilijöitä. Hieman ennen varsinaista pyöräilytapahtumaa Jaakko ja Hallavo löysivät myös tiensä samalle paikalle, ja jäivät kanssamme fanittamaan suurta urheilujuhlaa. Tapahtuma on Pariisissa ilmeisesti aika kova juttu, ainakin metelistä päätellen. Pyöräilijät ajoivat ohi 7 kertaa, ja vauhtia tuntui olevan enemmän kuin keskiverto autolla. Joukkoon kuului ehkä noin 50 pyöräilijää ja Jaakko kertoi kaikista mielenkiintoisista taktikoinneista ja säännöistä, jotka tuntuivat näin asiasta tietämättömän mielestä lähinnä naurettavilta.

Illan ruokapaikkasuositus tuli Miken matkaoppaasta. Le Chartier oli kyllä mielenkiintoinen kokemus. Kun saavuimme ravintolan ovelle, koin kummallisen déjà vun. Menimme sisälle, ja tunne vain vahvistui, ja viimeistään siinä vaiheessa kun tarjoilija kirjoitti tilauksen paperiseen pöytäliinaan minulle varmistui: olin käynyt täällä aikaisemminkin! Ilmeisesti paikka oli matkaoppaissa jo sillon noin kymmenen vuotta sitten kun kävimme täällä viimeksi perheen kanssa. Sillä kertaa mieleeni paikasta oli jäänyt se, että tarjoilijat eivät puhuneet englantia, ruoka oli kylmää ja suurimmaksi osaksi valmiiksi tehty, mutta muuten ihan ok paikka. No, aivan oikein muistin, paitsi että tarjoilijat olivat opetelleet englantia. Lista oli kuitenkin edelleen vain ranskaksi ja pitihän sitä ottaa jotain mistä ei ymmärtänyt yhtään sanaa. Vasikan pää oli kyllä varsinainen makuelämys. Maistui melko samalta kuin joulukinkun rasvakerros, ja koska Inkeri ei halunnut syödä sisälmysmakkaraansa, pitihän sitäkin maistaa. Harvemmin sitä ruokaa jää syömättä, mutta nyt löytyi vihdoinkin jotain, mitä edes Arttu ei syö. Focaccialta maistuva, suussa suolenpätkiltä ja koppakuoriaisilta tuntuva sisälmysmakkara ei sinänsä ollut pahaa, mutta jossain puolessa välissä alkoi tuntumaan siltä, että ihan kaikkea ei vissiin tarvitse aina syödä =). Puolet upposi, ja no, nyt voi sitten sanoa, että tulihan sitäkin maistettua.

Sunnuntain iltaaurinko laski ja lähdimme kävelemään kohti Eiffelin tornia. Valitettavasti kello oli jo niin paljon, että ylös asti ei ainakaan aukioloajan puitteissa enää olisi ehtinyt. Mikael ja muut olivat kuitenkin lähdössä jo seuraavana päivänä, joten he päättivät lähteä kiipeämään tästä huolimatta. Minä ja Inkeri lähdimme Hallavon kanssa katsastamaan riemukaarta, joka oli iltavalaituksessa erittäin kaunis.

Jälleen oli yksi viikko takana, 5 jäljellä. Ranskan matkamme jatkui vielä hieman seuraavan viikon puolelle, mutta tästä lisää seuraavassa entryssä.

Pariisin matkan takia palasimme töihin vasta tiistaina, mistä johtuen tipuimme tietenkin hienosti kärryiltä viikon luentosarjoista, joiden ensimmäiset luennot olivat olleet maanantaina. Tästä huolimatta erityisesti tiistaiaamun ensimmäinen luento aiheeltaan From Raw Data to Physics Results oli erittäin mielenkiintoinen. Työpäivän jälkeen oli taas ranskantunti. Ero ensimmäisten tuntien lähes täpötäyteen luokkaan oli melkoinen, kun osanottajien joukko oli harventunut minun ja Ericin lisäksi kahteen japanilaiseen summer studenttiin. Tämä oli oikeastaan varsin positiivinen asia, sillä nyt Gabriel ja Nicolas pääsivät oikomaan meidän surkeaa ääntämistä oikein olan takaa. Ranskantunnilta suuntasimme suoraan CERNin pääauditorioon, missä oli tarkoitus katsoa porukalla Pulp Fiction. Lievien teknisten vaikeuksien jälkeen leffa pääsikin alkamaan ja kyllähän se vaan on joka kerta aivan yhtä mainio pätkä! Pulpparin jatkot olivat tietenkin R1:ssä.

Keskiviikkona oli taas pitkästä aikaa Pump Room -bileet, joiden kantavana teemana oli viettää Hollannin kuningattaren syntymäpäiviä (joskin Wikipedia tietää kertoa, että ne ovat oikeasti tammikuussa), mistä syystä jokaisen tuli pukeutua oranssiin. Koska oranssi väri ei aivan kuulu jokapäiväiseen vaatetukseeni, piti bileisiin valmistautua vaatekauppareissulla. Lähdimmekin ajoissa töistä Gilliksen kanssa Geneveen hankkimaan jotain oranssia päällepantavaa. Itse löysin oranssin pikeepaidan H&M:stä. Gillis vuorostaan hankki oranssin ruusun hattuunsa. Söimme illallista jo aiemmin tutuksi tulleessa kanaravintolassa, jonka kanat olivat jostain syystä tällä kertaa paljon maukkaampia kuin viime kerralla. Bileissä sattui ja tapahtui taas kaikkea hassun hauskaa. Ei ollut kovin suuri yllätys, että myös muutamat muut olivat löytäneet samaisen H&M:n oranssin pikeepaidan. Musiikki oli loppuillasta ihan mukiinmenevää joskin paikalle roudatut kaiuttimet eivät oikein jaksaneet puskea desibelejä taivaalle. Tämä kaiutinongelma on oikeastaan pitkä tarina, mutta lyhyesti kiteytettynä joku onnistui tuhoamaan varsinaiset kaiuttimet edellisissä bileissä ja tämän jälkeen ongelmana on ollut löytää joku, joka olisi vapaaehtoinen lainaamaan kaiuttimia. Ja ilman kaiuttimiahan bileiden järjestäminen on hankalaa…

Torstaina piti alkuperäisten suunnitelmien mukaan käydä katsastamassa Bruno, mutta totesimme Janin kanssa, että olimme aivan liian väsyneitä edellisillan jäljiltä iltanäytökseen, joten Bruno päätettiin jättää hamaan tulevaisuuteen. Sen sijaan vietin rauhallisen koti-illan bloggauksen ja kuvien siirron merkeissä.

Löysimme perjantaina Ericin kanssa netistä tiedon ilmaisesta ulkoilmaleffateatterista, jossa esitettiin illalla Amelie. Niinpä suuntasimme töiden jälkeen Geneveen ja Parc Moynieriin järven länsirannalla. Pienen harhailun jälkeen löysimme valkokankaan ja ei muuta kuin roseviinit esiin ja leffasta nauttimaan. Osasimme jo etukäteen odottaa, että leffassa tuskin on tekstityksiä ja niinhän siinä sitten kävi, että saimme katsella elokuvan olemattoman ranskantaitomme turvin (mistä Gabriel oli seuraavan viikon ranskantunnilla oikein ylpeä). Jenny oli aiemmin päivällä ollut sitä mieltä, että Amelie toimii ihan hyvin, vaikkei dialogista ymmärtäisi mitään ja tämähän piti yllättävän hyvin paikkansa! Amelie on muutenkin sellainen kunnon feel good -leffa, että lopputekstien alkaessa olin yhtä hangonkeksiä. Muutenkin täytyy kyllä sanoa, että alan vähitellen tykkäämään tästä kaupungista. Ihan mahtavaa, että täällä voi mennä ilmaiseksi puistoon Geneve-järven rantaan katselemaan leffoja ja nauttimaan viinistä. Kyllä tässä ranskalaisessa kulttuurissa hyviäkin puolia on.

Lauantaiaamun herätys oli taas vaihteeksi hankala. Ehdimme Ericin kanssa nukkua mahtavat kolme tuntia ennen kuin oli aika nousta ylös. Päivän tavoitteena oli Jura-vuorten valloitus. Retkikunta, johon kuuluivat minun lisäkseni Joel, Eric, Raymond ja Khoi, saatiin kokoon CERNin B-portilla hieman kahdeksan jälkeen, mistä pyöräilimme noin tunnin matkan Thoiryyn Jura-vuorten juurelle Ranskan puolelle. Thoirystä löysimme puolivahingossa juuri sen vaelluspolun, jota olimme suunnitelleen nousevamme vuorelle. Nousu alkoi noin 500 metristä ja lopullinen tavoite oli le Reculet’n huippu 1718 metrin korkeudessa. Sää suosi siinä mielessä, että pilveettömältä taivaalta ei ainakaan tarvinnut pelätä ukkosmyrkyn iskemistä, kuten Artulla aikoinaan kävi, mutta toisaalta 30 asteen helle toi oman haasteensa operaatioomme.

Alkumatkasta hämmennystä aiheutti myös ranskalaiseen tapaan ihanan loogisesti merkitty vaelluspolku. Eräässä risteyksessä le Reculet’n kyltti osoitti nimittäin alamäkeen. Päätimme kuitenkin tunnollisesti seurata kylttiä, kunnes reiluhkon alaspäin laskeutumisen jälkeen epäluulo alkoi herätä. Onneksi osuimme ranskalaiseen pariskuntaan, jolta Joel kysyi suuntavinkkejä. Ohje oli “just ignore the sign”. Kiva, kiitti, hei! Ja ei muuta kuin kapuamaan takaisin edelliseen risteykseen ja kyltin vastaisesti ylämäen suuntaan.

Lounas nautittiin noin 1200 metrin korkeudessa, missä törmäsimme myös kahteen CERNin PhD-opiskelijaan. Hetkeä myöhemmin paikalle tupsahti myös tuttu hollantilaisitalialaisten kesäopiskelijoiden porukka. Kapusimme hetken aikaa heidän kanssaan, mutta parin rinteen jälkeen he menivät menojaan ja meidän retkikuntamme jatkoi omillaan. Tässä vaiheessa törmäsimme ehdottomasti matkan hienoimpiin maisemiin. Noin 1330 metrissä nimittäin sijaitsi erittäin kaunis ruohikkolaakso, jonka rinteillä tallusti lehmiä ja kauriita (lajitunnistus on tässä tapauksessa puhdas arvaus, jotain ruskeita nelijalkaisia elukoita ne oli ). Raymond kommentoikin maisemasta: “Just like in the Lord of the Rings movie”.

Le Reculet saavutettiin vihdoin noin 5 tunnin kiipeämisen jälkeen. Olin hyvin ylpeä retkikunnastamme, sillä vuoren juurella en ollut aivan vakuuttunut siitä, että tulisimme ikinä huippua saavuttamaan. Loppujen lopuksi nousu oli yllättävän helppo joskin samalla myös pitkä ja hikinen. Huipulta aukeni mahtavat näkymät CERNiin, Geneven kaupunkiin, Geneve-järvelle ja Mt. Blancille. Näky oli todellakin kaiken vaivan ja kiipeämisen arvoinen!

Matka alas taitettiin vaihtoehtoista vaelluspolkua pitkin. Helle piti huolen siitä, että vettä kului matkan varrella runsaasti. Olin itse varautunut matkaan 2,2 litralla vettä, mutta jälkikäteen ajatellen juotavaa olisi saanut olla runsaasti enemmän. Kun saavutimme hieman Thoiryn yläpuolella olleen parkkipaikan, jonka nurkasta sai ostaa juotavaa, koettiin ehkä matkan onnellisin hetki, kun saimme juotavaksemme jääkylmää kotitekoista mehua. Että se teki hyvää! Alas päästyämme edessä oli vielä erittäin väsynyt pyörämatka kotiin Meyriniin.

Tässä vaiheesa lauantaita piti kyllä taas todeta, että kuka hitto (= minä ) keksi järkätä vaellusreissun juuri samalle päivälle Sveitsin kansallispäivän kanssa. Ei siinä sitten oikein muu auttanut kuin suunnata puolikuolleena Joelin kanssa Geneveen illanviettoon. Illasta tuli aika mainio fiasko. Olimme nimittäin täysin väärässä paikassa täysin väärään aikaan. Olimme näet katsoneet päivän ohjelmasta, että yhdeksältä Parc des Bastionsissa järjestettiin virallinen seremonia, jota seuraa “feu de joie”, jonka Joel käänsi ilotulituksiksi. Tämä sopi vieläpä täydellisesti edellisvuoden aikatauluihin, jolloin juuri näihin aikoihin kyseisessä paikassa järjestettiin oikein hienot ilotulitukset. Noh, pettymys oli melkoinen, kun äärimmäisen tylsän seremonian jälkeen ainoastaan sytytettiin kokko palamaan. Joel tulkkasi minulle, että Geneven pormestari oli puhunut ummet ja lammet talouskriisistä. Niinpä päättelimme, että tämä kaupunki on niin pahan konkurssin partaalla, että tänä vuonna ilotulitukset oli päätetty korvata kokon polttamisella. Syvästi pettyneinä ja väsyneinä päätimme suunnata takaisin kotiin nukkumaan. Kämpille päästyämme Gillis soitteli: “Jessus, kai näitte noi ilotulitukset?! Hitsi ne oli tajuttoman hienot.” Joo… Ei nähty…

Sunnuntaina nukuttiin piiiiiitkään. Pitkästä aikaa ensimmäiset yli kuusituntiset yöunet teki kyllä terää varsinkin edellispäivän vaelluksen jälkeen. Illalla lähdin CERNin hostellille, missä italialainen Samuele kokkasi CERN-tutuilleen aitoa oikeaa italialaista pizzaa. Oli hyvää! Illan erikoisuutena syötiin Nutella-pizzaa ja pelattiin rikkinäistä puhelinta kunkin omalla kielellä. Loppuillan vietin olueiden ääressä Jennyn ja muiden dortmundilaisten kanssa R1:ssä.

Tällä viikolla oli poikkeuksellisen hyvät luennot, sillä standardimalliluennot piti japanilainen Hitoshi Murayama, joka tavallisesta opettaa hiukkasfysiikkaa maineikkaassa Berkleyn yliopistossa Kaliforniassa. Hänen luentonsa olivat erittäin selkeitä, mielenkiintoisia ja viihdyttäviä, ja ainakin minulle valkeni monet hiukkasfysiikan ongelmat ja käsitteet hänen viiden luentonsa aikana. Jos jotakuta kiinnostaa aihe enemmän, niin suosittelen ehdottomasti katsomaan hänen luentovideonsa, joita pääsee katsomaan luento-ohjelman (v)-linkkien kautta. On muuten jännä huomata, että täällä CERNissä jokaikinen luento videoidaan. Jos joku luento jää väliin, voi sen jälkikäteen helposti katsoa netistä. Saman käytännön soisi yleistyvän myös TKK:lla.

Maanantaina tuli myös täyteen 40 vuotta siitä, kun Neil Armstrong astui ensimmäisen kerran kuun pinnalle. Tätähän oli pakko juhlistaa R1:n magneetin edessä pidettyjen Moon Walking Partyjen muodossa. Edellisillan Killer-porukka muisti hauskasti minut nimellä “the new guy”. Esitin toiveen tulla jatkossa kutsutuksi “the old guyiksi”. Todistin kyseisissä bileissä myös ehkä maailmankaikkeuden surkeinta keskustelunavausrepliikkiä. Joku tsekkiläinen tietoteekkarityttö aloitti nimittäin keskustelun toteamalla “I know you from Facebook”. Facebook-stalkkauksen ensimmäinen pääsääntö: älä nyt herranen aika mene kertomaan sitä kohteelle päin naamaa!

Tiistaina intialainen Arun oli järjestänyt meille mahdollisuuden nauttia perinteistä intialaista ruokaa CERNin vieressä olevassa intialaisessa ravintolassa. Minulle on edelleen lievä mysteeri, miten hän oli onnistunut houkuttelemaan paikalle niinkin suuren joukon ihmisiä ilman Facebookin apua. Joka tapauksessa tuntui, että paikalle oli saapunut lähes jokainen tuttu kesäopiskelija.

Istuimme Ericin kanssa samassa pöydässä kiinalaisten Raymondin ja Albertin kanssa. Raymondin ja Albertin? Aivan oikein, kiinalaisilla on nykyään tapana käyttää länsimaalaisten kanssa itse keksimiään englanninkielisiä nimiä. Esimerkiksi Albertin nimi oli luonnollisesti peräisin itse setä Yksi kiveltä. Keskustelu kiinalaisten kanssa oli muutenkin yksi tämän matkan mielenkiintoisimmista, sillä Kiinan länsimaalaistumisesta huolimatta heidän kulttuurinsa on edelleen hyvin erilainen kuin mihin me olemme tottuneet. He esimerkiksi kertoivat viettävänsä kaikki illat opiskellen CERNin kirjastossa. Itse yritin aluksi välttää kaikkia kiinalaisille mahdollisesti arkoja puheenaiheita, mutta Eric rohkeni kysyä Raymondilta, mitä mieltä hän on internetin sensuroimisesta Kiinassa. Hieman yllättäen hän oli hyvin avoin nyky-Kiinan ongelmista. Jopa niin avoin, että välillä hänen kaverinsa yrittivät vähätellä hänen sanomisiaan. Hän esimerkiksi kertoi, että yhden lapsen politiikan takia hänellä ei ole sisaruksia ja että hän oli tästä syystä lapsena erittäin yksinäinen. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että asiat ovat menossa Kiinassa koko ajan parempaan suuntaan. Koska minun kävi hieman sääliksi kirjastossa yötä myöten ahertavia uusia kiinalaisystäviämme, päätimme viedä heidät aterian jälkeen R1:een oluelle osoittaaksemme, että täällä saa myös ottaa rennosti. Raymond ainakin näytti viihtyvän seurassamme!

Keskiviikkona kävimme Suomi-porukan kanssa katsomassa uuden Harry Potterin Balexertin leffateatterissa. En oikein lämmennyt.

Torstaiaamuna oli luvassa jännitystä ja tiukkoja tilanteita, sillä olimme päättäneet päästä illalla Nyonissa järjestettäville Paleo-festareille kuuntelemaan Mobya. Ainoa ongelma oli, että festareille ei enää ollut saatavilla muita lippuja kuin joka aamu netissä myytävät standby-liput. Tasan kello 09:00 olin haukkana paikalla ja onnistuin saamaan itselleni ja Janille liput Mobyyn. Valitettavasti Eric ja Gillis eivät olleet aivan yhtä onnekkaita. Ericin lippuostos kariutui loppuunkuluneeseen läppärin akkuun, minkä vuoksi hän oli noin 30 sekuntia myöhässä ostamassa lippuja. Gilliksellä kävi vielä käsittämättömämpi epäonni. Juuri kun hän oli ostamassa lippuja, hänen vuokraemäntänsä soitti hänelle ja tähän kuluneiden arvokkaiden sekuntien aikana liput myytiin loppuun. :-/

Työpäivän jälkeen suuntasimme Janin kanssa junalla Nyoniin. Perille päästyämme alkoi sataa. Perus festarikeli siis! Pakenimme sadetta McDonald’siin syömään (kyllä, hävettää myöntää…) ja kuin ihmeen kaupalla sade oli taonnut, kun pääsimme takaisin ulos, eikä loppuiltana satanut enää pisaraakaan uhkaavista pilvistä huolimatta.

Perillä festarialueella kävimme ensin ihmettelemässä päälavan vallannutta todella hämärää jamaicalaista bändiä. Totesimme heidän musiikkinsa kuitenkin hieman liian omituiseksi meidän makuumme. Ei siinä muuta kuin ohjelma käteen ja olutteltan kautta seuraavalle lavalle, jolta löytyi edellistäkin hämärämpi intialainen bändi. Tässä vaiheessa aloimme jo ihmetellä, että löytyykö täältä mitään kunnon musiikkia ennen puoliltaöin aloittavaa Mobyä. Onneksi osuimme seuraavaksi telttaan, jossa esiintyi Rodrigo Y Gabriela. Tämä meksikolainen duo soitti akustisilla kitaroilla juuri sopivalla tavalla erikoista pimputusmusiikkia. Show’n loppuvaiheessa yleisö oli ihan myyty. Ainakin meikäläinen on nyt ihan fani!

Jossain vaiheessa osuimme aitoa oikeaa j-poppia soittaneen bändin nimeltä Tim & Puma Mimi telttaan. Vaikka en ole mikään japsimusiikin suuri fani, oli tämä hauska nähdä edes kerran elämässä! Ennen Mobya päälavan valtasi Amy Macdonald, joka soitti ihan kivaa musiikkia, mutta valitettavasti kaikki kappaleet olivat lähes samanlaisia. Lähdimmekin aika nopeasti katsastamaan reggaebändi Alborosien. Täytyy kyllä sanoa, että itse herra Alborosien sisääntulo oli kyllä aika spektaakkelimainen. Kappaleista jäi lähinnä mieleen joka väliin tungettu sana “herb”. Teltan katossa leijailleesta maripilvestä päätellen myös yleisö oli teemassa mukana…

Valtasimme paikat päälavan edestä reilusti ennen Mobyn keikkaa, sillä jo aiemmin päivällä hyvän paikan löytäminen oli vaikeaa. Onnistuimme saamaan ehkä koko alueen parhaat paikat, sillä näimme esteittä koko lavan pienen mäennyppylän päältä. Moby oli juuri niin hyvä kuin osasin odottaa! Jo pelkkä keikan aloitus Extreme Waysillä ja In My Heartilla oli itsessään pääsylipun arvoinen. Mahtavin kappale oli tosin antaumuksella vedetty Why does my heart feel so bad. Olin muutenkin positiivisesti yllättynyt siitä, että Moby esitti pääasiassa vanhoja hittejään eikä niinkään uusimman albumin ilmeisesti ei niin onnistuneita kappaleita. Oikeastaan ainoa kappale, jonka olisin vielä halunnut kuulla oli One of these mornings, joka on mielestäni Why does my heart feel so badin ohella Mobyn parhaimpia kappaleita. Hauskana kuriositeettina mainittakoon, että Moby omisti LHC:n kunniaksi We are all made of starsin kaikille hiukkastörmäyttimille. Kappaleen lyriikat kieltämättä sopivat teemaan varsin hyvin.

Paluu Geneveen kahden maissa yöllä jännitti hieman etukäteen, sillä arkisin tähän aikaan ei enää pitänyt kulkea juuri mitään kulkuvälineitä. Festarijärjestäjät olivat myös huomanneet tämän, sillä meille oli järjestetty ylimääräinen junavuoro festarialueelta Nyoniin ja sieltä edelleen Geneveen. Tässä vaiheessa olimme Janin kanssa jo valmiita hyppäämään taksiin, kun huomiomme kiinnittyi Cornavinin aseman eteen pysäköityyn bussiarmadaan. Yllätys oli melkoinen, kun selvisi, että festarivieraille oli järjestetty vielä Genevessä asti bussikuljetus kotiin. Kuskille täytyi ainoastaan kertoa, mihin päin oli menossa ja hän valitsi reitin siten, että kaikki pääsivät onnellisesti kotiin. Aivan mahtavaa palvelua!

Otin perjantain vapaaksi, sillä viikonloppuna oli edessä matka Pariisiin ja halusin nukkua kunnon yöunet ennen matkaa. Joel ja Linda olivat sopivasti palanneet juuri Pariisista, joten sain heiltä tuoreeltaan kuumimmat Pariisin matkavinkit. Googlen Street View osoittautui taas aivan mahtavaksi tavaksi tutustua kaupunkiin etukäteen. Muuten Pariisin matkan valmistelu hoidettiin mentaliteetilla luetaan Wikitravel artikkeli junassa. Ennen lähtöä pyöräytin vielä etänä parit Monte Carlot pyörimään ja sitten ei muuta kuin TGV:n kyytiin Cornaviniltä. TGV on ranskalainen luotijuna, jolla matka Genevestä Pariisiin taittuu noin kolmessa ja puolessa tunnissa. Aluksi olin kuitenkin hieman pettynyt junan vauhtiin, sillä se ei tuntunut yhtään Pendolinoa nopeammalta. Ilmeisesti matkan alkuvaiheessa rata on sen verran huonokuntoinen, että TGV ei voi painella täyttä häkää, sillä noin tunti lähdön jälkeen vauhti kiihtyi yhtäkkiä sellaisiin lukemiin, että hieman alkoi hirvittää, kun ikkunasta katsoi ulos. Tässä puhuttiin nyt kuitenkin *ranskalaisesta* insinööritaidon näytteestä… (Nopea Wikipedian konsultointi paljastaa, että TGV:n maksiminopeus normaalikäytössä on 320 km/h.)

Perillä Pariisissa lähdimme Ericin kanssa ensitöiksemme etsimään hotelliamme. Olin nimittäin lähtötohinoissa unohtanut ottaa hotellimme osoitteen ylös. Meillä oli kuitenkin melko hyvä kuva hotellin sijainnista ja kuin ihmeen kaupalla satuimme osumaan Picpusin kaupunginosassa juuri siihen risteykseen, jossa hotellimme oli. Respassa sekoilimme hieman lisää, sillä meillä kummallakaan ei ollut mitään käsitystä siitä, olimmeko varanneet aamiaisen vai emme. Respasetä tuntui tietävän asiasta vielä meitä vähemmän. Lopputulos oli, että meille pakkomyytiin aamiainen, sillä kuulemma huone, johon aamiaista ei olisi kuulunut, olisi ollut kalliimpi kuin huone aamaisen kanssa. Kuulosti hieman linssiin viilaamiselta, mutta ei näistä ranskalaisista koskaan tiedä. Aamianen oli joka tapauksessa mainio (siihen sisältyi iiiiiiso kuppi kahvia ), joten tämä ei sen kummemmin jaksanut harmittaa. Mutta joo, pitäisi varmaan jatkossa hieman paremmin valmistella näitä reissuja.

Heitettyämme kamppeet hotellille suuntasimme Oberkampfin asemalle nauttimaan illallista Janin, Emmin ja Topin kanssa. Päädyimme pienen arpomisen jälkeen simpukkaravintolaan valintaperusteena “siellä on paljon ihmisiä, sen on pakko olla hyvä”. Simpukoita oli hauska syödä taas, mutta tämän ravintolan tuotokset hävisivät ihan kuusi-nolla matkan aiemmille simpukkaelämyksille. Myöhemmin meille selvisi, että olimmekin osuneet jonkin simpukkaravintolaketjun liikkeeseen, mikä selitti hieman mauttomat annokset. Affligem-olut oli kuitenkin erittäin hyvää!

Lauantaina herättiin ajoissa, sillä tarkoitus oli leikkiä turistia oikein urakalla. Aamulla osuimme juuri sopivasti aamiaiselle mennessämme Jaakkoon ja Hallavoon. Niin, meitä oli oikein kunnon fyysikkolauma Pariisissa samalla kertaa. Edellispäivän porukan lisäksi seuraamme liittyivät Lontoosta saapuneet Jaakko ja Hallavo sekä reilausreissunsa Pariisiin päättänyt Hanne. Myös Arttu ja Inkeri saapuivat Nizzasta myöhemmin lauantaina. Aloitimme päivän siitä pakollisesta Pariisi-nähtävyydesta eli Louvren Mona Lisasta. Tästä taulunpahasesta oltiin etukäteen kuultu vaikka mitä. Kuulemma kokoa ei juuri ole postikorttia enempää ja jonot ovat vähintään kolmituntiset. Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt siitä, että kyllähän se ihan kunnon taulun kokoinen oli eikä ihmisiäkään ollut häiritsevän paljon. Sitä paitsi, kyllähän Mona Lisa kuuluu niihin asioihin, jotka pitää kerran elämässään nähdä. Mona Lisan jälkeen jaksoimme pyöriä Louvressa suunnilleen sen verran kauan, että löysimme tiemme sokkeloisen rakennuksen lävitse ulos. No ok, pitihän sitä muumioita pikkaisen käydä vilkaisemassa Egypti-näyttelyssä, mutta muutoin emme oikein jaksaneet panostaa Louvren kokoelmien läpikäymiseen.

Matka jatkui lounaan kautta Notre Damelle, joka todettiin pitkälti samanlaiseksi kirkoksi kuin mitä tällä reissulla on nähty jo ihan riittämiin. Pari tornia, koristellut seinät ja lasimaalaukset. Perussetti siis! Tästä jatkoimme latinalaiskortteleiden kautta Riemukaarelle, jonne satuimme osumaan juuri tuntemattoman sotilaan muistoksi järjestettävän tilaisuuden aikaan. Ei kyllä mikään ihme, ettei Ranskan armeija ole voittanut viime aikoina ainuttakaan sotaa. Muodossa härvättiin, baretin nauhat lepatti ja hiuksetkin olivat kuin muukalaislegioonalaisilla. Surkeaa toimintaa!

Riemukaarelta kävelimme Eiffel-tornille. Kun kyseinen härpäke vihdoin pilkisti talojen takaa alkoi sitä vasta kunnolla ymmärtää, minne sitä taas on päädytty. Hieno näkyhän se oli! Valitettavasti tornin juurella oli niin valtavat jonot, että päätimme lähteä ensin illallistamaan ja vasta sitten kokeilla ylös torniin kapuamista. Hanne tiesi kertoa, että St. Paulin aseman lähistöllä on paljon hyviä ruokapaikkoja. Sinne siis! Perillä näytti ensin hieman heikolta, sillä alueella oli paljon juutalaisväestöä ja lauantaihan on heille tunnetusti lepopäivä. Niinpä kaikki paikat näyttivät olevan kiinni. Pian löysimme kuitenkin kadun, jolla oli valtava määrä ravintoloita. Valinta tehtiin taas periaatteella “ensimmäinen ravintola, josta saa etanoita”.

Tällä kertaa valinta osoittautui erittäin onnistuneeksi, sillä meidät ohjattiin kapeita kierreportaita pitkin kynttilävalaistuun holvikellariin. Hannekin totesi hyväksyvänsä paikan sisustuksen. Myös itse ateria oli aivan mainio! Alkupalaksi nautittiin jälleen kerran erinomaiset etanat ja pääruoaksi ankkaa – punaviinin kera tottakai. Emmi ja Topi valitsivat jälkiruoaksi suklaafonduen, mikä oli aika siisti näky. Itse tyydyin juustolajitelmaan. Tämä oli kaiken kaikkiaan ehdottomasti matkan paras illallinen tähän mennessä! Ravintolassa meni sen verran pitkään, että Eiffel-torni sai jäädä tältä illalta. Niinpä painelimme tuopillisten kautta hotellille nukkumaan.

Sunnuntaina herättiin jälleen aikaisin, sillä tarkoitus oli ehtiä Pariisin katakombeille ennen turistimassoja. Noh, eihän tämä ihan onnistunut, sillä perille saavuttuamme katakombeille oli noin 45 minuutin jono, vaikka ne olivat vasta avanneet ovensa. Ei siinä auttanut muu kuin jonottaa kiltisti muiden mukana. Katakombit olivat kyllä vaikuttava näky. Alkuun tunneli oli hieman tylsähkö, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun seinät alkoivat olla vuorattu ihmisluilla oli itse kukin täpinöissään. Oli varsin karmivaa todistaa esimerkiksi sitä, että joku oli keksinyt rakentaa pääkalloista ristejä ja muita koristekuvioita luista rakennettuihin seiniin.

Katakombien jälkeen minä, Eric ja Jan ajelimme hissillä Montparnasse-pilvenpiirtäjän huipulle ihmettelemään Pariisia lintuperspektiivistä. Lounasta söimme tornin juurella ollessa japanilaisravintolassa, jossa Eric maistoi ensimmäistä kertaa elämässään sushia. “Eka pala oli ihan hyvää” oli kommentti. Lounaan jälkeen kävimme moikkaamassa Lagrangen maallisia jäänteitä Pantheonin mausoleumissa, josta löytyi myös aito ja alkuperäinen Foucault’n heiluri. Täältä nappasimme metron Sacre Courille, mistä aukeni mahtava näkymä Pariisin keskustan yli. Valitettavasti paikka oli vähän turhan turisti-ripoff, sillä meille yritettiin kaupitella ties mitä välkkyvistä Eiffel-torneista rannenauhoihin. Sacre Courilta jatkettiin tarkastamaan Moulin Rouge, jonka tuulimylly oli hassu näky.

Tässä vaiheessa koordinoimme illallistouhut muun porukan kanssa. Arttu esitti toiveen mahdollisimman halvasta ruokapaikasta, joten päätimme suunnata Chartieriin, jota matkaopas kuvasi lauseella “tätä ei yksikään Pariisia halvalla -opas jätä mainitsematta”. Ravintola näytti jotenkin niin tutulta, että olen varma, että se on ollut jossain elokuvassa tai vastaavassa. Pirun siisti miljöö siellä ainakin oli! Minun ruokavalintani oli erittäin onnistunut. Söin 13 eurolla erittäin hyvän pihvin. Artulla ja Inkerillä ei käynyt ihan yhtä hyvä tuuri. Arttu arpoi ranskankielisestä ruokalistasta vasikan päänpalaisia ja Inkeri sisälmysmakkaraa. Myös muiden annokset olivat melko epämääräisiä. Heidän syömistään (tai lähinnä sen yrittämistä) oli huvittava seurata.

Ruoan jälkeen päätimme yrittää Eiffel-torniin nousua uudemman kerran. Jonot olivat aivan yhtä hirveät kuin edellisenä päivänä. Onneksi torniin pääsi kuitenkin hieman lyhyemmällä jonottamisella, jos oli valmis kävelemään ylös. Niinpä otimme Ericin ja Janin kanssa itseämme niskasta kiinni ja kapusimme tornin toiselle tasanteelle asti jalan. Nousu oli itse asiassa yllättävän helppo varsinkin, kun maisemana oli Pariisin skyline auringon laskiessa. Toiselta tasanteelta ostimme kiireellä hissiliput tornin huipulle. Tässä vaiheessa olimme kuitenkin jo lähes varmoja, että emme tulisi sinne pääsemään, sillä alhaalla oli peloteltu, että viimeinen hissi menisi suunnilleen niihin aikoihin, kun saavutimme tasanteen ja jonot olivat melkoiset. Ei tarvinne kertoa, kuinka iloisia olimme, kun osoittautui, että aiempi tieto hissiaikatauluista oli perätön ja pääsimme onnellisesti tornin huipulle. Yölliset maisemat olivat aivan mahtavat! Ei sitä oikein muuten voi ilmaista. Tornin huipulla pyörinyt valokeila toi vielä oman epätodellisen fiiliksensä koko touhuun. Tornin huipulla todistimme myös ehkä hienointa luonnonilmiötä vähään aikaan. Kuu oli nimittäin juuri laskeutumassa horisontin taakse ja värjäytyi matkalla alas punaiseksi. Enpä ole aiemmin nähnytkään kuunlaskua. Kannatti todellakin käydä jonoista huolimatta!

Maanantaina kävimme vielä kiertelemässä latinalaiskorttelin kauppoja. Kävimme esimerkiksi Joelin ja Lindan löytämässä englanninkielisiä kirjoja myyvässä divarissa nimeltä Abbey Bookshop, joka oli näky jo itsessään superkapeine käytävineen, liukuvine hyllyineen ja huterine kirjapinoineen. Mukaan tarttui kaaosteoriasta kertova kirja. Löysimme myös aivan mainion diner-tyyppisen lounaspaikan, josta tuli väistämättä mieleen Amelie-elokuvan kuppila. Harmi, että muu seurue ei tuntunut oikein arvostavan tätä faktaa…

Matka Orlyn lentokentälle oli seikkailu itsessään, sillä asema, jolta meidän piti napata juna lentokentälle, oli päätetty pistää kiinni korjaustöiden vuoksi. Kellon tikittäessä muodostimme nopeasti varasuunnitelman, joka vaati joen toisella puolella sijainneelle naapuriasemalle siirtymistä. Onneksi matka taittui sen verran ripeästi, että kentälle päästyämme meille jäi loppujenlopuksi puolisen tuntia luppoaikaa. Matka Geneveen taitettiin tutulla ja turvallisella Easyjetillä. Lähestyminen Geneve-järven yli oli hieno, sillä tuttuun tapaan Jura-vuorten päälle parkkeeranneet ukkospilvet olivat mahtavan näköiset. Lisäksi oli jännä huomata, miten Geneveen paluu tuntui aivan siltä kuin olisi kotiin palannut…

Maanantai aamuna äiti ja iskä lähtivät takaisin kohti Koto-Suomea. Itse lähdin töihin lepäämään, sillä viikonlopun tehomatkailu otti melkoisesti voimille =). Vaikka päivän luentojen aiheet, kosmologia ja Standard model vol. 42, eivät olleet niin mielenkiintoisia päätin kaikesta huolimatta käydä katsomassa ne. Olinkin sopivasti kokonaan unohtanut, että tänään oli Summer studenttien ryhmäkuva aamun luentojen jälkeen, joten ennen lounastaukoa kävimme vielä poseeraamssa Microcosmin kuplakammioiden edessä jättimäiseen ryhmäkuvaan.

Töiden jälkeen tulin kotiin kirjoittelemaan edellisen viikon blogimerkintöjä ja eiköhän siinä pari kenttää Golden Eyeäkin tullut hakattua. Golden Eyessä oli enää muutama kenttä pelaamatta, kiitos Joelin omistautumisen. Facilityn cheatti oli kuitenkin vielä pelaamatta. Illalla alkoi hieman huoli painaa, kun Mikaelia ei kuulunut kotiin. Luotettavien lähteiden mukaan hänet oli kuitenkin nähty elossa R1:ssä juttelemassa erään Summer studentittaren kanssa, ja loputhan voitte lukea Miken omista postauksista.

Tiistai oli Ranskan kansallispäivä. Cernin kesäopiskelijatiedotuksen mukaan tänään piti olla St. Genis’ssä hienot ilotulitukset. Radim lupasi kokata kuuluisia Tsekkiläisiä perunapannukakkuja, jotka muuten olivat aivan käsittämättömän hyviä. 10 hengen seuruetta varten pottulätyissä oli kuitenkin melkoinen homma, sillä niitä varten täytyi raastaa 5 kg perunoita. Rasvaa kului leppoisat 4-5 dl. Tarkoitus oli lähteä katsomaan lättyjen jälkeen ilotulituksia Genikseen, mutta ukkoskuuron takia lähtö ensin hidastui ja lopulta ideasta luovuttiin kokonaan. Tämä oli toisaalta hyvä, sillä ilotulitukset olisivat olleet jo maanantaina. Kalle itse asiassa taisi mainita tästä töissä, mutta tämän siitä saa kun luottaa enemmän Cernin HR-osaston tiedotukseen kuin omaan muistiinsa. Loppu ilta kului maailmaa parantaen R1:ssä. Sivusilmällä saatoimme lisäksi seurata kuinka joukko ranskalaisia vietti kansallispäiväänsä ulkomaalaisittain lähinnä naurettavia tansseja tanssien ja katsoen vanhoja mustavalkovideoita.

Maanantain luentotauon aikana pöydälleni oli ilmestynyt lappu, jossa luki espanjaksi Sopresa!, eli suomalaisittain Yllätys! Lisäksi lapussa mainittiin paikka, aika ja varustus, johon kuuluivat uimakamat, kivi ja suomalainen runo. Paikka oli Cernin B-portti ja aika keskiviikkona kuudelta. Huhumylly alkoi kiertää, ja muutama muukin tuttu Summer student oli saanut vastaavan lapun, tosin kaikki eri kielillä. Eipä tässä sitten muuta oikein voinut kuin ilmaantua paikalle sovitussa varustuksessa.

Tapahtuman masinaattoreiksi paljastui saksalaistytöt Andrea ja Johanna. Yllätysretki lähti liikkeelle bussikyydillä Cornavinin asemalle, josta jatkoimme matkaa Genevejärven etelärannalle. Täällä pienoisen harhailun jälkeen löysimme tässä vaiheessa kaikille vielä tuntemattoman määränpään, polkuvenesataman. Vuokrasimme pari venettä ja lähdimme polkemaan Jet d’Eaun lähelle. Andrea ja Johanna olivat varautuneet ottamalla mukaan juustoa, patonkia ja hedelmiä, joita sitten söimme veneessä. Vesi oli lämmintä ja kävimme myös uimassa. Reilun tunnin veneilyn jälkeen kävimme vielä istuskelemassa sataman laiturilla. Luimme kukin omat runomme, ja parhaina jäi mieleen Radimin muurahaisruno, joka kuulosti erittäin hauskalta, vaikka tsekki ei niin hyvin luistanutkaan.

Torstaina piti töistä lähteä hieman aikaisemmin, sillä tänään oli suunnattava kohti Montreux’n Jazz festivaaleja. Illan esiintyjinä olivat Status Quo ja John Fogerty, joten olihan se pakko käydä katsomassa. Fogerty kun kerta kuuluu listalle “Go see before he dies”, niin nyt oli hyvä aika saattaa tämä velvoite pois päiväjärjestyksestä.

Keikka alkoi Status Quon osuudella, jossa sedät soittivat pari tuntia kolmen soinnun rokkenrollia, eli taattua Status Quo -laatua =). Luonnollisesti setistä löytyi kaikki hittibiisit, mutta myös muutamia uudempia kappaleita. Yleisökin oli juuri sitä oikeaa tyyppiä, eli keski-ikä reippaasti yli 40 vuotta. Vajaan tunnin roudaustauon jälkeen oli Fogertyn vuoro. Keikka oli osa uuden levyn kiertuetta, mutta biisit oli melko pitkälle vanhoja CCR kappaleita. John taisi soittaa noin 3-4 kappaletta, joita minä (ja täpötäysi Stravinski -sali) ei osannut laulaa mukana. Kokonaisuudessan mahtava keikka, ja olihan se hieno kuulla nämäkin biisit itse Johnin esittäminä.

Kotimatka Geneveen ei ollutkaan sitten aivan yhtä hehkeä. Juna lähti Montreux’n asemalta juuri passelisti, ja Geneveen asti matka sujui lähinnä leppoisasti nukkuen. Viimeisen ratikan perävalot eivät sitten olleetkaan ihan niin mielyttävä näkymä. Juna tuntui lisäksi tyhjentyvän Cornavinin aseman taksitolpalle, joten eipä siinä ollut sitten oikein muuta vaihtoehtoa kuin kävellä Meyriniin. Kävelyintoa korosti erityisesti ensimmäisen mutkan jälkeen alkanut kaatosade. Vettä tuli niin paljon, että sitä kertyi teillekin parin sentin kerros. No ei se haittaa. Fogerty oli kyllä sen arvoinen =).

Perjantai menikin sitten lähinnä eilisestä päivästä palautuessa. Työpäivä oli tavallistakin aikaansaamattomampi, liekö edellisen päivän ja yön konsertilla ja kävelyretkellä jotain vaikutusta asiaan. Töistä päästyäni tulin kotiin hieman siivoamaan. Illalla piti käydä vielä moikkaamassa Summer studentteja Cernissä, mutta veto oli melko vähissä, joten tulin aikasin kotiin nukkumaan.

Lauantai aamu oli pirteämpi. Tänään oli myös se päivä, kun Inkerin piti vihdoinkin saapua. Lentokone laskeutui Geneveen iltapäivästä, joten aamulla oli hyvin aikaa hakata se Facilityn cheatti vihdoinkin läpi. Noin kourallisen revittyjä hiuksia, lukemattomien tuskanhuutojen ja parin kolmen tunnin intensiivisen yrittämisen jälkeen kenttä meni kuin menikin ajassa läpi! Elämän tarkoitus oli jälleen kerran saavutettu.

Hain Inkerin kentältä ja pienoisen bussisekoilun jälkeen pääsimme kämpille. Inkeri hieman purki tavaroitaan ja söimme, jonka jälkeen kävimme katselemassa Cerniä. Samalla reissulla haimme Inkerille pyörän. Onneksi en ollut saanut Cernin pyörää heti, vaan jouduin lainaamaan jonkun vanhan Hippiläisen pyörää, joka oli nyt edelleen käytössäni. Kävimme katsomassa kaikki Cernin tärkeät paikat, kuten R1, lammaspelto ja kuplakammiopuisto.

Lipastofyysikoiden kanssa oli ollut puhetta, että sunnuntaina voisi järjestää retken Annecyyn, joten päätimme Inkerin kanssa lähteä mukaan. Toisella vieraillulla Annecy oli itseasiassa vieläkin kivempi kylä kuin ensimmäisellä. Valitsemamme päivä tosin sattui olemaan jokin erikoinen toripäivä, sillä kaikki vanhan kaupungin kadut olivat täynnä myyntikojuja ja luonnollisesti myös ihmisiä. Pienen harhailun jälkeen löysimme kuin ihmeen kaupalalla loistavan ruokapaikan suoraan suurimman kanavan viereltä. Ruoka oli hyvää ja vieläpä suhteellisen edullista.

Ruuan jälkeen lähdimme käymään vielä rannalla. Erityisesti Inkeri oli innossaan mahdollisuudesta ottaa hieman aurinkoa ja loikoilla rannalla. Kieltämättä vaikken itse mikään rantalomafani olekaan, pieni loikoilu teki välillä terää.

Paluumatka sujui muitta mutkitta, ja päätimme Inkerin kanssa jäädä vielä hieman kiertelmään Geneven rantamaisemia. Fête de Genève, eli 2 viikkoiset juhlat Geneven keskustassa olivat jo alkaneet viikonmittaisilla esijuhlilla, ja kävimme katsastamassa menoa. Samalla tuli kierrettyä kaikki pakolliset nähtävyydet, Jet d’Eau ja vanhan kaupungin seutu.

Kotiin päästyä uni maistui rankan päivän jälkeen. Seuraavalla viikolla odotti pari lepopäivää töissä, jonka jälkeen tarkoitus oli suunnata nokat kohti Ranskaa.

Viikko alkoi tuttuun tapaan aamuluennoilla. Tällä kertaa Oxfordin teoreettisen fysiikan professori Graham Ross oli saapunut luennoimaan meille aiheesta “Fundamental Concepts in Particle Physics”. Valitettavasti hänen luentonsa menivät nopeasti sen verran fundamentaalin matematiikan puolelle, että mukana pysyminen oli hankalaa ilman tarvittavia taustatietoja kvanttimekaniikasta ja hiukkasfysiikasta. Käytäväkeskustelujen perusteella en onneksi ollut ainoa kyydistä tippunut. Rossin jälkeen lavan valtasi Carlos Lourenco, joka aloitti kertomalla olleensa itsekin aikoinaan CERNissä kesäopiskelijana. Hänen kvarkkigluoniplasmasta kertoneista luennoistaan jäi kuitenkin parhaiten mieleen aivan mainiot vitsit, joita oli ripoteltu suunnilleen joka toiselle slidelle. Hänen nokkelista letkautuksistaan jäi mieleen esimerkiksi seuraava:

We’re trying to get the LHC running as soon as possible, I believe that’s the correct statement. I just hope that it’s not *sooner* than possible. We already tried that and it didn’t quite work.

Työpäivän jälkeen kävin illallisella R1:ssä Flavian kanssa.

Tiistaina oli Ranskan kansallispäivä. Meidän oli Ericin kanssa tarkoitus suunnata Thoiryyn katsomaan ilotulituksia, mutta nähtävästi edes itse Ukko ylijumala ei piittaa ranskalaisista, sillä juuri kun olimme suuntaamassa ovesta ulos, päätti alkaa sataa ja ukkostaa. Lopputulos oli, että vietin illan kotona kuvagalleriaa päivitellen.

Keskiviikkona suuntasimme Flavian, Villen ja Axelin kanssa Geneveen Parc La Grangeen (hieno nimi, eikös?) kuuntelemaan jazzia. Bandillä oli niinkin mediaseksikäs nimi kuin David Krakauer’s Klezmer Madness, mutta nimestään huolimatta he soittivat oikein mainiota progejazzia. Täytyy kyllä sanoa, että yksi Geneven parhaista puolista on erilaisten musiikkitapahtumien valtava määrä. Suurin osa tapahtumista on vieläpä ilmaisia. Esimerkiksi parin viikon päästä alkaa kaksi viikkoa kestävä Fêtes de Geneve, jonka aikana Jardin Anglaisissa on joka ilta ulkoilmakonsertti. Koska rankalaisille tämä ei tietystikään riitä, pitää ennen itse juhlia tietenkin järjestää prefete, jonka aikana, yllätys yllätys, myöskin on joka ilta ilmaiskonsertti. Hieno kansa!

Torstain työpäivän päätteeksi Jenny esitteli minulle Atlaksen rakennuksia. Valitettavasti itse detektorilla ei enää pääse käymään, sillä koko luola on suljettu erilaisia testiajoja varten. Maan pinnalla pääsee kuitenkin edelleen ihmettelemään Atlaksen control roomia ja kuilua, jota pitkin detektori aikoinaan laskettiin maan alle. Näky oli kieltämättä komea!

Torstai-iltana suunnattiin taas Versoixin rannalle grillailemaan. Tämä sopi mainiosti, sillä torstai taisi olla toistaiseksi lämpimin päivä täällä. Elohopea näytti parhaimmillaan (pahimmillaan) 33 astetta. BBQ-konsepti oli pitkälti samanlainen kuin viime kerralla: uintia Geneve-järvessä, rose-viiniä ja Richard operoimassa grilliä. Tein myös lähempää tuttavuutta paikallisten ötököiden kanssa. Ensin valtava pikkuötökkälauma hyökkäsi kimppuuni ja sitten ampiainen päätti lentää avoimeen kaljatölkkiini. Tämä oli hieman ongelmallista, sillä eihän tölkistä voinut nyt juoda ja toisaalta amppari ei tullut kaatamalla pois. Onnistuin vihdoin kuitenkin onkimaan kyseisen otuksen haarukalla tölkistä. Amppari oli vielä yhtenä palasena, mutta oli aivan kännissä kaljassa uimisesta. Otuksen virkoamista oli hauska seurata. Illan päätteeksi onnistuin pummimaan JC:ltä autokyydin takaisin Meyriniin. Kotimatka oli todella siisti, sillä valtava ukkosrintama oli parkkeerannut Geneven päälle. Yön pimeydessä taivaanrannan salamat olivat todella hieno näky!

Perjantai oli sateinen, joten vietin illan kotona edellisviikon blogikirjoitusta työstäen. Ericin kaveri Rane oli saapunut Suomesta vierailulle, minkä kunniaksi avasimme ensimmäisen taannoiselta viinitilaexculta ostamamme valkkaripullon. Näköjään tämä ranskalainen viinikulttuuri alkaa tarttua meihinkin.

Päästyäni lauantaina sängystä ylös totesin, että Eric oli lähtenyt Ranen kanssa johonkin shakkiturnaukseen, Joel oli Lindan kanssa Pariisissa ja Arttu oli menossa Inkeriä vastaan lentokentälle. Jotain ohjelmaa piti kuitenkin saada kehitettyä. Onneksi Facebook pelasti tälläkin kertaa. Reinalta oli tullut viesti, että tänään pitää tehdä jotain ja Khoi kertoi, että nyt on tosi tylsää ja jonnekin piti päästä. Tästä se plääni sitten alkoi muotoutumaan! Suuntasimme Khoin kanssa loppuiltapäivästä Geneveen, missä kävimme katsomassa Rhone- ja Arve-jokien risteyskohtaa. Se osoittautui oikein makeaksi paikaksi, sillä Geneve-järvestä tulevan Rhonen vesi on todella kirkasta kun taas Arven vesi on ihan sameaa. Näiden sekoittumiskohta oli hienon näköinen. Jatkoimme Jardin Anglaisiin Fête de Geneven prefeteille, missä soitti Wind of Change -niminen bandi. Tykkäsin heidän musiikistaan todella paljon, sillä se muistutti erehdyttävästi Coldplayn musiikkityyliä. Ostimme myös Mojitot, mikä oli varsin huvittava kokemus, sillä monet aasialaiset eivät tunnetusti siedä alkoholia erityisen hyvin. Illalliseksi kiskoimme moules-fritesit eli simpukat ranskalaisilla. Oli muuten ihan sikahyvää! Reina ja Nancy liittyivät loppuillasta seuraamme, mutta loppuillan esiintyjät eivät oikeen vakuuttaneet minua.

Sunnuntaiaamuna oli jälleen aikainen herätys, sillä tarkoitus oli suunnata bussilla Ranskan puolelle Annecyyn. Pienen arpomisen jälkeen oikea bussi löytyi Geneven bussiasemalta ja ei kun menoksi! Matka taitettiin moottoritien sijaan kunnon maisemareittiä pienten ranskalaiskylien kautta. Annecy tunnetaan Ranskan Venetsiana, sillä esikuvansa mukaisesti Annecyn vanhaa kaupunkia halkovat idylliset kanaalit. Vanhasta kaupungista löysimme myös kunnon ihmismagneettina toimineet sunnuntaimarkkinat. Tämän havaittuamme päätimme paeta väenpaljoutta ensimmäiseen etanoita tarjoilevaan ravintolaan, sillä olimme Janin kanssa vakaasti päättäneet maistaa etanoita tällä reissulla. Onneksi ravintola löytyikin nopeasti ja etanat saatiin alta aikayksikön. Olin itse asiassa erittäin yllättänyt siitä, että etanat olivat todella, todella hyviä. Tästä lähtien meikäläinen on ihan etanafani! Pääruoaksi söimme Ericin kanssa raclettea eli sulatettua juustoa lihan kera. Ruoan jälken suuntasimme Annecy-järvelle, joka osoittaitui erittäin kauniiksi vuorimaisemineen.

Jouduin kuitenkin valitettavasti jättämään seurueemme järvelle, sillä minun piti palata takaisin Geneveen Alice-vierailua varten. Kuten aiemmin kerroin, Alice on eräs LHC:n neljästä detektorista ja on erityisesti suunniteltu lyijyionitörmäysten tutkimiseen. Tavoitteena on saada lisätietoa hieman alkuräjähdyksen jälkeen universumin täyttäneestä kvarkkigluoniplasmasta. Tämä oli itse asiassa kolmas yritykseni päästä Aliceen. Ensimmäinen kariutui pitkäksi venyneiden magneettitestien ja toinen Nizzan reissun takia. Onneksi tällä kertaa kaikki meni putkeen, sillä tämä oli viimeinen Aliceen järjestetty vierailu.

Alice-vierailu oli monessa mielessä CMS-vierailua parempi. Pääsimme kiertämään detektoria paljon vapaammin, detektorin sisään näki paremmin ja oppaamme olivat erittäin innostuneita esittelemään silmäteräänsä. Oman lisämausteensa vierailuun toi autistisen Lucaszin lievästi sanoen hölmöt kysymykset. Kokonaisuudessaan vierailu kesti parisen tuntia ja tarjosi aimoannoksen mielenkiintoisia detaileja Alicesta. Mieleen jäi erityisesti valtavat detektorin etusuojalevyt sekä tieto siitä, että normaaleiden CPU:iden sijaan suuri osa Alicen datasta prosessoidaan GPU:illa.

Alicen jatkot oli tietenkin R1:ssä, missä juttelin hollantilaisen Meiken kanssa, johon tutustuin odotellessamme muita saapuviksi Alicelle. Muiden lähdettyä Meike kutsui minut liittymään mukaan muiden hollantilaisten seuraan ja siinähän se ilta sitten kului rattoisasti. Pelasimme “The Killer” nimistä peliä, missä kaksi pelaajaa ovat ns. tappajia ja muut yrittävät arvata heidän identiteettinsä. Tietenkin minulla kävi aloittelijan tuuri ja sain kunnian olla pelin tappaja. Näköjään pidin pokkani aika pitkään, sillä muilla meni monta pelikierrosta ennen kuin minut bongattiin. Illalla uni kyllä maistui tapahtumarikkaan viikon päätteeksi!

Nizzan matkan vuoksi kuudes työviikko CERNissä alkoi vasta keskiviikkona. Pidimme Ericin kanssa aamupalaverin ohjaajamme kanssa, minkä vuoksi jouduimme valitettavasti taas jättämään luennot väliin. Näin jälkikäteen tämä harmittaa hieman, sillä antimaterialuennolla oli kuulemma heitetty hyvää läppää Enkeleistä ja demoneista. Toisaalta saimme hahmoteltua kesätyöprojektistamme toivottavasti kirjoitettavan julkaisun suuntaviivoja.

Illalla oli vuorossa toiset kesäopiskelijoiden bileet. Bilepäiväksi oli valikoitu tällä kertaa keskiviikko, sillä viikonloppuna monien kesäopiskelijoiden, allekirjoittanut mukaanlukien, oli tarkoitus lähteä tutustumaan Lyoniin. Matkaväsymyksestä huolimatta suuntasin urheasti Artun ja jääkaappiin jääneen Prix Garantie -arsenaalin kanssa bilepaikalle. Edellisviikon BBQ:sta tuttu Richard toimi tällä kertaa bileiden baarimikkona. Hänellä oli tosin varsin mielenkiintoinen käsitys drinkkien vahvuudesta, sillä espanjalaisten miksaama sangria tuntui lasten leikiltä Richardin Long Island Ice Tean rinnalla. Tällä kertaa bileiden musiikki oli jopa ihan tanssikelpoista. Erityisesti Infinity 2008 toimii yhtä hyvin kaikkien kulttuurirajojen yli! Emanuele hyppi seinille, kun yritimme opettaa häntä katsomaan sukkia ja merda. Hengailin myös pitkään Jennyn kanssa, joka oli kovasti sitä mieltä, että Prix Garantie on pahaa olutta. Valitettavasti tästä on oltava samaa mieltä.

Lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeen suunnattiin torstaiaamun luennoille Globeen. Data Acquisition -luennolla selvisi mm. sellainen hämmästyttävä seikka, että serverirackien leveys mitataan tuumissa, korkeus U:ina (1 U = 1.75 in) ja syvyys milleinä. Ihanan kätevää! Torstai-ilta meni viime viikon blogimerkintää kirjoitellessa, kuvien siirtämisessä koneelle ja yleisen henkilökohtaisen huollon parissa. Hyvä niin, sillä viikonlopusta oli tulossa tapahtumarikas.

Perjantaina lähdimme Ericin ja Laurin kanssa katsomaan Jedi Mind Tricksiä Montreux Jazz -festivaaleille. Meidän onneksi Artun vanhemmat olivat saapuneet samana päivänä Geneveen ja heidän oli tarkoitus suunnata juuri Montreuxin suuntaan. Niinpä pääsimme Ericin kanssa heidän kyydissään Montreuxiin. Suuri kiitos tästä, sillä junaliput yhteen suuntaan olisivat maksaneet liki 30 frangia kummaltakin!

Festarit näkyivät Montreuxissa joka puolella. Ihmisiä oli liikkeellä valtavat määrät ja kaupungin ranta oli täynnä erilaisia myyntikojuja ja festarilavoja. Emme kuitenkaan ehtineet jäädä niitä ihmettelemään, sillä keikka oli jo alkamaisillaan. Ennen JMT:tä lavalle nousivat Mr. Lif ja Outerspace. Ensimmäisestä jäi mieleen vähän joka väliin ängetty Bush-kritiikki. Video, jossa Bush saa kengästä on toki aina yhtä hauska, mutta eikö tämä ole jo vähän vanha juttu? Outerspacen kaverit taas olivat aitoja Phillyn katujen kasvatteja.

Hieman vaisujen lämppäreiden jälkeen Jedi Mind Tricks kyllä korjasi koko potin! Oli jännä huomata, miten paljon paremmin heidän hiphoppinsa toimi edellisiin artisteihin verrattuna. Mr. Lif ja Outerspace kyllä räppäsivät hyvin, mutta taustat olivat ihan kuraa. JMT:llä taustat ja räppi olivat valtavan paljon paremmassa balanssissa. Erityisesti Saviorself ja Retaliation iskivät kuin tuhat volttia! Lauri oli kanssa ihan täpinöissä, sillä hänen pitkään fanittamansa Jus Allah oli myös keikalla mukana. JMT:n jälkeen esiintynyt La Coka Nostra ei oikein minuun iskenyt, mutta Eric näytti tykkäävän.

Keikalta suunnattiin yötä myöten Ericin kanssa junalla Geneveen. Tässä vaiheessa menneen viikon koettelemukset alkoivat painaa sen verran, ettei junan penkillä tarvinnut hirveän kauan istua ennen unten maille siirtymistä. Genevessä missasimme yöbussin parilla minuutilla. Koska seuraavana aamuna herätys oli jo kello 05:00 Lyonin matkaa varten, ei seuraavan bussin odottaminen hirveästi houkutellut. Niinpä nappasimme taksin, minkä ansiosta ehtimme nukkua kotona jopa ruhtinaalliset puolitoista tuntia.

Lauantai alkoi erittäin vaikealla herätyksellä ja unisella pyörämatkalla Cerniin, jossa kokoonnuttiin kello 06:30. Suomi-porukka oli tunnollisesti paikalla muutamaa minuuttia ennen määräaikaa. Gilliskin löytyi nukkumasta Cernin päärakennuksen aulassa. Suuntasimme Nicolasin johdolla Ranskan puolelle St. Genisiin, jonne oli tilattu Gabrielin crazy busiksi ristimä bussikyyti Lyoniin. Tässä vaiheessa koettiin varsin eeppiseksi osoittautuneen matkan ensimmäinen takaisku, kun kävi ilmi, että noin 50 henkinen seurueemme ei mahtunut bussin kyytiin. Niinpä jostain piti taikoa kasa autoja kuljettamaan bussin kyydistä jääneet perille. Minä, Ville, Eric ja Deeptanshu päädyimme Gabrielin kyytiin. Matka taitettiin likimain minun ikäisellä autolla aivan liian monta nopeusrajoitusta rikkoen. Onneksi olin niin väsynyt olemattomien yöunien takia, etten ehtinyt hirveästi pelkäämään ennen takapenkille nukahtamista. Heräsin siinä vaiheessa, kun Gabriel oli eksynyt oman kotikaupunkinsa lähiöihin. Ei siinä mitään. GPS esiin ja suunta lähimmälle metroasemalle, jonne päästiin vain muutaman läheltä piti kolarin saattelemana. Ranskalainen liikenne… <3

Lyonissa meille oli järjestetty ohjattu kierros vanhassa kaupungissa, joka on erityisen tunnettu jännästä asemakaavastaan, jossa tiet kuljevat vain pohjois-eteläsuunnassa. Jos haluaa kulkea tieltä toiselle, pitää kulkea talojen läpi kulkevien käytävien kautta. Tällaisilla käytävillä on jopa oma ranskankielinen nimensä "traboule", josta väännetty verbi "trabouler" tarkoittaa tien vaihtamista tällaista käytävää pitkin. Lounas nautittiin Suomi-porukan ja Reinan kanssa vanhassa kaupungissa. Lyon tunnetaan Ranskan ruokapääkaupunkina, joten tällä matkalla satsattiin erityisesti ruokiin. Valitettavasti paikalliset herkut tuntuivat koostuvan lähinnä erilaisista sisälmyksistä valmistetuista erikoisuuksista. Niinpä etanat jäivät kokeilematta, mistä olen edelleen hieman katkera. Ehkä Pariisissa sitten!

Lounaan jälkeen kiivettiin vanhan kaupungin vieressä olevalle kukkulalle, jonne noustiin kivipäällystettyä tietä pitkin, joka muistutti erehdyttävästi Tallinnan vanhaa kaupunkia. Tallinna déjà vu vahvistui entisestään, kun osoittautui, että myös Lyonin skylineä hallitsi fallossymbolimainen Radison SAS -hotelli. Kukkulalta siirryttiin modernin Lyonin puolelle, missä istuskelimme porukalla joen viereisellä nurmikolla jäätelöstä ja oluesta nauttien. Kun muut alkoivat pelata jotain hassua seurapeliä, minä ja Eric vedimme auringossa vähän lisää zetaa. Jos itse asiassa nämä kaikki pätkittäiset unet laskee yhteen, niin kyllähän sitä tuli lauantaillekin kerättyä ihan hyvin unta. Harmi vain, että se tarjoiltiin pienissä kerta-annoksissa.

Illallinen nautittiin koko Lyon-tiimin voimin perinteistä lyonilaista ruokaa tarjoilevassa ravintolassa vanhan kaupungin reunalla. Meille tilatun menun pääruokavaihtoehdot olivat mielenkiintoiset: tarjolla oli joko kanaa tai vatsalaukkua ja pakkohan sitä oli kokeilla jälkimmäistä. Kaiken maailman putkiloista ja onkaloista koostunut vatsalaukku tarjoiltiin, mitenkäs muuten kuin, toisen vatsalaukun sisään sullottuna. Täytyy kyllä myöntää, että kyseisen kammotuksen alas saaminen oli hieman hankala toimenpide. Kaikki tuli kuitenkin syötyä ja näin jälkikäteen ajatellen vatsalaukku olisi itse asiassa ollut ihan hyvää, jos ei olisi tiennyt, mitä sitä pistää suuhunsa.

Matka hostellille oli taas oma seikkailunsa. Löysimme kyllä Gabrielin antamaan osoitteeseen, mutta kyseinen rakennus ei ensinnäkään näyttänyt hotellilta eikä toisekseen saamamme ovikoodi toiminut. Siinä sitä sitten oltiin keskellä yötä jossain Lyonin esikaupunkialueella ilman mitään käsitystä siitä, missä hotellimme pitäisi olla. Asiaa ei auttanut yhtään se, että Gabriel, joka oli varannut majoituksemme, ei vastannut puhelimeensa. Ehdimme jo soitella ovipuhelimella ties minne ja kehitellä erilaisia yöpymissuunnitelmia puistonpenkillä ennen kuin joku tajusi hieman kierrellä ympäriinsä. Lopulta nimittäin osoittautui, että meidän piti kävellä saamastamme osoitteesta lähtevää valaisematonta tietä jollekin hämärälle teollisuusalueelle, josta hostellimme vihdoin löytyi.

Sunnuntaiaamupäivänä kiertelimme porukalla Lyonin keskustaa, minkä jälkeen lähdimme etsimään lounaspaikkaa Flavialla ja Emanuelella vahvistetun Suomi-porukan kanssa. Nautimme erinomaiset pihvit Hippopotamuksessa, joka ilmeisesti on koko Ranskan laajuinen ravintolaketju. Edellispäivän vatsalaukun jälkeen oli kiva saada jälleen tuttua ja turvallista ruokaa. Tästä suuntasimme Parc de la Tête d’Oriin, joka on valtava puisto aivan Lyonin keskustan tuntumassa. Kiertelimme puistoa Janin, Villen, Flavian ja Emanuelen kanssa. Paikan erikoisuudeksi osoittautui puistoon integroitu eläintarha, josta löytyi kaikki tarvittava Bambista Simbaan. Lisäksi ranskalainen reikä lattiassa tyyppinen vessa herätti Flaviassa kauhunsekaisia tunteita. Puistoekskursion jälkeen oli aika suunnata takaisin Lyonin keskustaan ja suunnata bussilla takaisin Cerniin. Tällä kertaa kaikki mahtuivat kyytiin ja matkasta selvittiin ilman sen kummempia kommelluksia. Lyonin jatkot olivat tietysti illalla R1:ssä.

Tämä viikko ei ollut aivan yhtä hektinen kuin edeltäjänsä, mutta kuten blogimerkinnän viiväsytmisestä voi päätellä, ei aika ole kulunut vain kotona istuessa. Viikko alkoi leppoisasti, kun maanantaina kävin syömässä hostellilla Radimin, Luisin ja muiden tuttujen kanssa. Saimme idean, että jokainen voisi vuorollaan väkertää oman maansa ruokaa muille. Radim uhkasi tehdä tsekkiläisiä perunapannukakkuja joku päivä ja Johanna puolestaan saksalaista Spätzleä. Suomalaisen ruuan suhteen tilanne on hieman hankalahko, sillä esimerkiksi ruisjauhoja ei saa mistään, ja koska osa porukasta on kasvissyöjiä, kaikki liharuuat on kielletty. Pitänee sitten omalla vuorolla keitellä hernekeitot ja paistaa pannari.

Tiistai oli pitkästä aikaa tavallinen koti-ilta, jolloin tuli pestyä pyykkiä ja hoidettua käytännön juttuja, kuten siivoamista. Summer studenttien pääviestintäkanavaksi on muodostunut Facebook, ja koska sivusto on niin ihanan “kevyt ja näppärä”, saa itsensä ajantasallesaattamiseen varata reippaasti aikaa. Kauan odotetut Summer studen t-paidat olivat saaneet lähtösysäyksen, kun innokaimmat lähettelivät ehdotuksiaan. Facebook-ryhmässä on myös tarjolla erilaisia organisoituja retkiä esimerkiksi Lyoniin tai Pariisiin, Montreux’n Jazz festivaaleille tai vaelluksille niin Juralle kuin kauemmaksikin.

Seuraava päivä alkoi tyypilliseen tapaan aamuluennoilla. Tämän viikon luennot olivat poikkeukselliset Globessa, koska varsinainen luentosali oli poissa käytöstä. Viikon luento-ohjelma oli vielä varsin mielenkiintoinen, ja lukuunottamatta muutamaa ROOT-luentoa oikeastaan kaikki luennot tuli istuttua. Iltapäivät kuluivat töissä varsin lämpimissä merkeissä, sillä toimistossa ei tosiaan ole ilmastointia, mutta lämpötilat hipoivat 35 astetta.

Keskiviikkoiltana oli vuorossa järjestysnumeroltaan toiset Pump Room -pippalot, ja tällä kertaa pääorganisaattorina oli pääosin saksalaista väkeä. Tämä näkyi muun muassa musiikkivalinnoissa, sillä toisin kun viime kertaisissa italialaisten järjestämissä juhlissa, musiikki oli hyvää. Osallistujilta oli myös kerätty pieni maksu, jolla sitten käytiin ostamassa suurehko määrä juomia. Yksi Summer studenteista oli semi-ammattilainen baarimikko ja olikin koko illan tiskin takana töissä. Juhlijoita oli melko paljon, ja esimerkiksi portugalilaisten ja espanjalaisten tekemä 40 litrainen sangria-arsenaalikin loppui jossain vaiheessa iltaa.

Torstaina tuli töiden jälkeen taas käytyä Hostellilla moikkaamassa tuttuja, ja eiköhän sitä taas jumahtanut sinne syömään. Johanna aikoi tehdä Spätzlensä huomenna, jonka valitettavasti jouduin jättämään sen väliin, sillä äiti ja isä olivat tulossa käymään. Kotosalla tuli taas hieman irkattua ja pelattua Joelin kanssa Golden Eyeä. Tavoitteena on päästä yksinpeli läpi kesän aikana, mutta tällä etenemistahdilla taitaa projekti olla ohi viikonloppuun mennessä. Joel on ilmeisesti haask^w käyttänyt Golden Eyen pelaamiseen vielä suuremman osan elämästään kuin minä, mikä näkyy ihaltavana kenttien ulkoamuistamisena ja salamannopeina reflekseinä. Moninpelissä Joel tosin tuntui saavan aika rankasti turpaansa =).

Perjantaina äiti ja isä tulivat Geneveen. Kone oli perillä aamusta, joten he lähtivät käymään Annecyssä samalla kun odottelivat että pääsen töistä. Neljän aikaan sain tekstiviestin, että he ovat jossain “Ison Coopin lähellä”  ja ilmeisen eksyksissä. Lähetin paluupostissa hieman ajo-ohjetta ja polkaisin pikaisesti kotiin. Noin puoli tuntia myöhemmin heitä ei vieläkään näkynyt, ja aloin ihmettellä missä ihmeessä he oikein voivat olla. Kävi ilmi että kartassa asemien nimet oli aivan miten sattuu, ja teiden varsilla olevat kyltit osoittivat minne sattuu. Lopulta kävin sitten pyörällä Vernier-Meyrinin asemalta etsimässä heidät perille.

Kauaa ei kämpillä viihdytty, ainoastaan sen verta että äiti kerkesi alkaa tiskata ja lakaista lattioita. Tarkoitus oli suunnistaa kohti Montreux’n lähellä olevaa Leysinin kylää, josta olimme varanneet hotellin. Mikke ja Eric olivat menossa Montreux’n Jazz festivaaleille katsomaan Jedi Mind Trixiä, joten otimme heidät kyytiin. Festivaalit olivat Montreux’n kokoseen kaupunkiin varsin massiiviset, sillä kaupungin läpi ajaminen osoittautui erittäin aikaavieväkksi prosessiksi. Väkeä oli joka paikassa ja kaupungin läpi meni käytännössä ainoastaan yksi tie.

Montreux’n jälkeen suunnistimme suoraan Leysiniin, koska kello oli jo paljon väsymys alkoi painaa varsinkin päivän pitkänmatkalaisia. Hotellin esitteessä luvattiin 10km matkaa Montreux’stä, mutta tuo mitta taisi olla linnuntietä, sillä matkaa oli vähintäänkin tuplat. Tie oli söpö kiemurainen vuoristotie komeilla maisemilla. Perillä kävimme jättämässä tavarat huoneeseen ja suunnistimme Leysinin kylälle syömään.

Seuraavana aamuna heti heräämisen ja aamupalan jälkeen alkoi Sveitsin tourneemme varsinainen osuus. Ensimmäinen etappi oli läheinen Gstaadin kylä, jossa kävimme kävelemässä ja ostamassa hieman suklaata. Iloksemme saimme huomata myös raikkaan tuulahduksen sivistystä, sillä kielialue vaihtui ranskasta saksaan. Gstaadissa näimme mm. 10 hengen alppitorviorkesterin, joka ei kaikesta eksoottisuudestaan ja perinteisyydestään huolimatta aivan täyttänyt sille asettuja ennakko-odotuksia, sillä 10 torven joukosta löytyi noin 10 eri virettä.

Matka jatkui Gruyères’iin kuuluisaan juustokaupunkiin. Täällä söimme lounaaksi fondueta, joka oli erittäin hyvää ja sisälsi mm. paikallista Gruyères juustoa. Kävimme katsomassa vanhaa kylää vuoren päällä ja tutustumassa demojuustotehtaaseen, jossa Cherry-lehmä piti meille esittylykierroksen juustonteon eri vaiheista.

Hienojen maisemien saattelemana matka jatkui kohti Veveytä ja Mont Peleriniä, jolla iskä oli joskus aikanaan ollut jonkin sortin koulutusmatkalla. Mont Pelerinin juurella aukeni Veveyn kaupunki, joka oli matkamme seuraava etappi. Veveyssä kävelimme ranta-kadun päästä päähän ja katselimme paikallista menoa.

Päätimme käydä uudestaan Montreux’ssa, tällä kertaa katselemassa menoa muutenkin kuin auton ikkunasta. Kuten jo edellisenä päivänä huomattiin, parkkipaikat olivat täynnä jo 4km ennen keskustaa. Onneksi festarilaisille oli järjestetty ilmaisia bussikyytejä kauempaakin, joten parkkipaikka hieman kauempana ei ollut ongelma. Kävelimme rantabulevardilla ja bongasimme kaikki pakolliset nähtävyydet kuten Montreux’n Casino ja Freddie Mercuryn patsas. Väkeä riitti ja tämän vuoksi emme sitten viitsineet jäädä kaupunkiin pällistelemään pitemmäksi aikaa.

Matka jatkui Eviaaniin, jossa kävimme jälleen kävelemässä. Söimme illalliseksi kukin kiulullisen simpukoita, jotka olivat varsin maukkaitaja ennakkoluuloista poiketen erittäin täyttäviä. Lopulta suunnistimme takaisin Leysiniin, jossa kesti noin 2 minuuttia että kaikki olivat taas nukahtaneet.

Seuraavana päivänä suuntasimme auton nokan kohti St. Bernardin solaa. Sola on Italian ja Sveitsin rajalla, suhteellisen korkealla sijaitseva kahden vuoren välinen kulkureitti maiden välillä. Raja-asemalla löytyy kahvilan lisäksi kourallinen turistiroinakaupoja, joista voi ostaa Bernhardilaisia koiria pehmoleluina, kortteina, suklaana, avaimenperinä ja melkeinä minkälaisena muuna esineenä tahansa. Äiti ja isä muistelivat kuinka olivat aikanaan kauan sitten olleet samassa paikassa.

Seuraavat pysähdyspaikkamme olivat Aosta, jossa kävimme syömässä italialaiset pizzat ja jälkiruuaksi jäätelöt. Aosta oli iso kaupunki, mutta vanhan kaupunkin seutu oli varsin kivaa aluetta. Matka jatkui 11.6km pitkän Mont Blanc tunnelin kautta Chamonixiin, jossa aioimme käydä jälleen hieman katselemassa ympärillemme. Säät eivät oikein suosineet, ja kilometrejä pitkät autojonot saivat mielemme kuitenkin muuttumaan varsin nopeasti, ja jatkoimme matkaa takaisin Geneveen.

Genevessä kävimme aluksi katsastamassa Cernin alueen. Kiertelimme katselemassa päärakennusta muita tyylikkäitä aaltopeltikyhäelmiä. Äiti ja isä tainneet juurikaan ymmärtää mitään Higgsin bosoneista tai kuplakammioista, mutta siitä huolimatta yritin samalla kertoa mitä täällä oikein tehdään. Äiti otti kuitenkin vierailusta kaiken irti harrastamalla teollisuusvakoilua R1:ssä.

Visiitin jälkeen lähdimme vielä käymään Genevessä syömässä. Tällä kertaa listalla oli tartar-pihviä, joka oli vallan ern’omasta. Tietöistä  johtuen paluumatka ja parkkipaikan etsiminen osoittautui haastavaksi tehtäväksi. Lopulta pääsimme kuitenkin nukkumaan, eikä tänäkään yönä unen perään tarvinnut juuri soitella.

Viikonloppu oli siis varsin tehokas tuli nähtyä paljon kaikenlaista. Sveitsissä matkustaminen on ylivoimaisesti helpointa juuri autolla, vaikka tienvarsilla tätä kulttuuria yritetäänkin muuttaa erilaisin mainostauluin. Vanhempien kanssa tehomatkailu on nyt kuitenkin taas ohi, ja on aika palata takaisin sorvin ääreen.

Viides viikko CERNissä alkoi rauhallisissa merkeissä. Tiistain ranskan tunti jännitti hieman etukäteen, sillä meidän piti esitellä itsemme ranskaksi. Ilmeisesti mongerruksestani sai sentään jotain selvää, sillä opettajat eivät hirveästi korjailleet lausumistani. Lisäksi opeteltiin jokaiselle fyysikolle välttämätöntä rakkaussanastoa. Ranskan jatkot olivat, missäs muuallakaan kuin, Ravintola 1:ssä, jonne oli kerääntynyt joukoittain kesäopiskelijoita. Syy tähän oli ilmeisesti se, että tiistaina CERNiin oli saapunut suurin osa keskieurooppalaisista kesäopiskelijoista.

Keskiviikkona alkoivat kesäopiskelijoiden luennot. Minä ja Eric jouduimme kuitenkin valitettavasti jättämään väliin CERNin Director Generalin Rolf Heuerin avausluennon, sillä ohjaajamme oli vihdoin saapunut Suomesta CERNiin ja meidän oli määrä pitää aamupalaveri. Kesäopiskelijoiden luento-ohjelma on muutenkin varsin vaikuttavaan luettavaa. Käsiteltäviä aiheita riittää aina kosmologiasta statistiikkaan. Luennot myös lyhentävät työpäiviä mukavasti, sillä loppukesän ajan aamupäivät voi halutessaan viettää luentosalissa. Jos ensimmäisen viikon luentojen tasosta voi vetää mitään johtopäätöksiä, kannattaa näillä luennoilla kyllä ehdottomasti käydä. Erityisesti Oxfordin teoreettisen fysiikan professori Frank Close oli erinomainen luennoitsija!

Illalla järjestettiin kesäopiskelijoiden tervetuliaiscocktailit. Tilaisuus toi pseudososiaalisuudessaan mieleen IPhO:n cocktail-tilaisuudet. Tästä huolimatta tutustuin muun muassa saksalaiseen Jennyyn, joka kertoi haluavansa CERNin ensimmäiseksi naispuoliseksi Director Generaliksi. Tervetulodrinkkien jatkot olivat, yllätys yllätys, R1:ssä.

Torstaina oli vuorossa kauan odotettu CMS-vierailu. Niinpä tässä välissä lienee paikallaan kertoa hieman tarkemmin CERNin kiihdytinarsenaalista. CERNin ykkösprojekti on tällä hetkellä Large Hadron Collider -niminen hiukkaskiihdytin, jossa on tarkoitus tutkia protoni-protoni-törmäyksiä 14 TeV:in energioilla. Projektin tärkein päämäärä on standardimallin ennusteiden empiirinen validointi ja erityisesti Higgsin bosonin löytäminen. Tätä varten 27 kilometriä pitkän ympyräkiihdyttimen varrelle on rakennettu neljä valtavaa maanalaista koeasemaa. Näistä tärkeimmät ovat CMS (Compact Muon Solenoid) ja ATLAS (A Toroidal LHC Apparatus), jotka on rakennettu juuri Higgsin etsimistä varten. CMS sijaitsee pitkällä Ranskan puolella Jura-vuorten juurella, kun taas ATLAS on aivan CERNin pääalueen vieressä. Lisäksi LHC:n koeasemiin kuuluvat Geneven lentokentän vieressä sijaitseva LHCb ja St. Genisissä sijaitseva ALICE. Minun ja Ericin projekti liittyy CMS:ään sekä kyseisen koeaseman etusektorissa sijaitseviin TOTEM-detektoreihin, joten vierailumahdollisuus CMS:lle oli erityisen miellyttävä uutinen.

Noin puolen tunnin automatkan jälkeen CMS löytyi pienen ranskalaisen kylän naapurista. Koeasemalla oli itse asiassa yllätävän paljon infrastruktuuria. Serbialainen oppaamme tiesikin kertoa, että vaikka tietoliikenneyhteydet muualle katkeaisivat, pystyvät he kuitenkin tarvittaessa keräämään dataa 24 tunnin ajan pelkästään paikan päällä sijaisevien laitteiden avulla. Kierroksemme alkoi CMS Control Roomista, josta löytyi vaikuttavia jopa 8 littunäytön työasemia. Sieltä matka jatkui hissille, jolla laskeuduttiin lähes 100 metriä maan alle, mistä löytyi valtava määrä tietotekniikkaa sullottuina rackeihin. Laskentakapasiteettia tarvitaan, sillä CMS tuottaa raakadataa 60 TB/s. Rackifarmin jälkeen matka jatkui Enkeleistä ja demoneista tutun iirisskannerin läpi itse detektorille, joka on halkaisijaltaan 15 metrinen metallihäkkyrä. Itse keskidetektori oli kiinni pian alkavia LHC:n käynnistysvalmisteluita varten, mutta etudetektorit olivat hyvin näkyvissä. Erityisesti TOTEMin detektorit ja etusektorikalorimetrit oli jännä nähdä ihan ammatillisestakin mielenkiinnosta. Oppaamme osasi kertoa hauskoja tarinoita detektorin eri osien historiasta. Esimerkiksi HF-kalorimetrin rakentamiseen oli osallistunut tutkijoita lähemmäs paristakymmenestä maasta. Detektorin metalli taas kuulemma oli peräisin venäläisestä tehtaasta, jossa yleensä valmistetaan ydinohjuksia. Oppaamme kasvoilla kävikin onnellinen hymy hänen kuvatessaan, miten tämänkaltaiset projektit yhdistävät ihmisiä yli maiden ja kulttuurien rajojen.

Torstai-iltana suunnattiin rannalle Versoixiin grillailemaan muiden kesäopiskelijoiden kanssa. Kävin myös ensimmäistä kertaa uimassa Geneve-järvessä, jonka vesi oli jo tässä vaiheessa kesää miellyttävän lämmintä. Grillimestarinamme toimi Chicagosta kotoisin oleva, Fermilabissa työskentelevä Richard, joka oli täysin omassa elementissään grillin kanssa. Hän oli erityisen vakuuttunut minun ja Ericin pekoniin käärityistä bratwursteista. Ne kuulemma toivat kodin mieleen. Loppuillasta istuskelimme Reinan kanssa järven rannalla tähtiä katsellen. Kotimatka taittui hassujen brittien seurassa, jotka halusivat oppia Suomen kansallislaulun. Eihän siinä auttanut muu kuin vetää junassa duetto Gilliksen kanssa.

Perjantaina lähdimme näyttämään Ericin serkulle ja tämän reilikaverille CERNiä. Kuulemma CERNin peltirakennukset eivät ihan vastanneet tyttöjen mielikuvaa huipputieteenkeskittymästä. Aamun detektoriluennosta oli heti hyötyä, sillä sen turvin osasimme esitellä asiantuntevasti Microcosmin vieressä näytillä olevia vanhoja kuplakammioita. Sivuhuomiona todettakoon, että kyseisillä kammioilla löydettiin aikoinaan ensimmäiset todisteet W- ja Z-bosonien olemassaolosta. Ilta vietettiin R1:ssä, jossa tyhjensimme Jennyn kanssa pöydälle lojumaan jääneen viinipullon.

Lauantaina Genevessä oli Lake Parade, joka on valtava teknotapahtuma Geneve-järven rannalle. Kymmenet rekat, joiden lavoilla ihmiset tanssivat ja DJ:t pyörittivät levyjä, ajoivat rantatietä pitkin Geneven keskustan läpi. Rekkojen kohteena oli järven itäranta, jonne muodostui ihmisten kansoittama festarialue, jossa pyörimme Gilliksen, Ericin, Reinan, Mirvan ja Nadirin kanssa. Auringon laskiessa vuorien taakse järven rantaan rakennetut festarilavat valaistuksineen olivat upea näky!

Sunnuntaina herätys oli epäinhimisen aikaisin, sillä tarkoitus oli suunnata Etelä-Ranskaan tapaamaan tätiäni ja serkkujani. Kone Nizzaa kohti lähti 06.45, joten jouduin heräämään jo neljältä aamulla. Unta ehti kertyä ryhtinaaliset kaksi ja puoli tuntia, sillä en tietenkään malttanut lähteä Lake Paradesta ihmisten aikoihin kotia kohti ja pakkaaminen tuli luonnollisesti jätettyä viime tinkaan. Aamuyöstä lentokentälle ei tietystikään kulkenut busseja, joten ajoin sinne pyörällä. Matka kentälle oli oikeastaan varsin tunnelmallinen. Oli makea fiilis ajella auringon noustessa Meyrinin ratapihan ohi, kun mailla halmeilla ei näkynyt sieluakaan!

Lento Nizzaan sujui yllätävän nopeasti ja matkan varrella oli upeat näkymät Mt. Blancille. Tätini haki minut Nizzan kentältä, mistä suuntasimme heidän talolleen Mouans-Sartouxiin, joka sijaitsee noin 10 kilometriä sisämaahan Cannesista. Aamun toisen aamiaisen jälkeen suuntasimme Päivin, Karoliinan ja Hannen kanssa Cannesia ihmettelemään. Cannesin rannasta löytyi Cannesin elokuvajuhlien näyttämönä tunnettu Palais des Festivals sekä mm. Chuck Norrisin kädenjälki. Rannasta jatkoimme veneellä Saint-Honoratin luostarisaarelle, jolta löytyi aivan Lego-linnalta näyttävä vanha luostarirakennus.

Paluumatka Mouans-Sartouxiin oli tarkoitus suorittaa junalla. Matkaan sisältyi kuitenkin ylimääräinen jännitysmomentti, sillä sitkeän huhun mukaan Ranskassa oli (taas) junalakko. Ongelmana oli vain, että kukaan ei tuntunut tietävän, mitkä junat olivat lakossa, missä päin Ranskaa lakon oli tarkoitus olla voimassa tai että oliko koko lakkoa edes olemassa. Kun junaa ei kuulunut asemalle, aloimme jo pelätä pahinta. Päivi ja Hanne olivat juuri edellisenä päivänä viettäneet 13 tuntia matkalla Italiasta Ranskaan, koska italialaisten mukaan heidän ranskalainen junansa oli lakossa. Onneksi meidän junamme kuitenkin suvaitsi lopulta saapua noin puoli tuntia myöhässä. Ikuiseksi mysteeriksi jäi, oliko junalakkoa koskaan ollutkaan huolimatta siitä, että myöhemmin kämpillä selvisi, että Ranskan rautatieyhtiö SNCF:n nettisivuilla on erityinen reaaliaikainen lakkoseurantasivu. (Kyseisten sivujen ja Google Translaten yhdistelmä tiesi kuitenkin kertoa, että “Paris is deleted”. Hyvä niin.)

Maanantaina suuntasimme Nizzaan, jonka vanha kaupunki oli erittäin mukava paikka. Illalla kävimme koko porukalla syömässä pienessä rantakaupungissa nimeltä La Napoule. Se osoittautui ehkä koko reissun hienoimmaksi paikaksi tähän mennessä. Kaupungissa oli nimittäin idyllinen keskiaikainen linna, joka oli valaistu yöllä. Kun tähän lisättiin Välimeren aalloista heijastunut täysikuu, oli maisema hyvin vaikuttava.

Tiistaina Päivi lähti takaisin Suomeen ja Hanne suuntasi seuraavaan reilauskohteeseensa. Niinpä lähdin itsekseni tutustumaan Monacoon. Tupsahdin rautatiasemalta suoraan Monacon satamaan, joten päätin suorittaa pyhiinvaelluksen pitkin Monacon F1-rataa. Kävelin satamasta radan kiertosuuntaa vasten ensin hotellin ali kulkevan tunnelin läpi ja siitä kuuluisaan Loews-mutkaan. Jossain kasinon kohdilla kadotin kuitenkin radan reitin. (Monte Carlo -simulaatioiden nimi on muuten peräisin kyseiseltä Monacon kasinolta.) Niinpä eksyin paikalliseen ökyostoskeskukseen, jossa päätin hifistellä IHT:n lukemisella patongin ohessa (oli muuten sairaan kallista…).

Seuraavaksi suuntasin toiselle puolelle Monacon ruhtinaskuntaa kohteena Jardin Exotique, joka sijaitsi vuoren rinteessä kaupungin keskustan yläpuolella. Puistosta aukeni mahtavat maisemat Monacon satamaan ja vanhaan kaupunkiin. Lisäksi sieltä pääsi 60 metrin syvyydessä maan alla sijaitsevaan tippukiviluolaan. Vaikka Jardin Exotiquehen joutuu kiipeämään pitkän ja hikisen matkan Monacon keskustasta (osan matkasta tosin voi taittaa kallioon rakennetuilla ilmaisilla hisseillä), suosittelen ehdottomasti käymään siellä, jos vierailee Monacossa.

Kiersin vielä Monacon vanhan kaupungin ja F1-radan pääsuoran, jonka jälkeen oli aika suunnata junalla Nizzan kentälle. Menomatkalla erinomaisen vaikutelman antanut Easyjet ei tällä kertaa onnistunut vakuuttamaan, sillä lento oli reilun tunnin myöhässä, eikä odotuksen aikana missään välissä ollut tietoa siitä, milloin pääsisimme lähtemään tai että onko meidän kone edes lähtenyt Genevestä Nizzaa kohti. Paluu Geneveen oli hieman yllätävä kokemus, sillä jonkin mystisen sääilmiön takia yö oli tajuttoman kylmä. Koneesta ulos astellessa tuli kummasti mieleen paluut Helsinki-Vantaalle etelän lomilta.

Jotta ei rikottaisi kaunista harmoniaa, todettakoon tämänkin postauksen kärkeen että aika on jälleen kerran kulunut käsittämättömän nopeaan tahtiin. Puoliväli taitaa olla käsillä noin viikon päästä, huh huh.

Viikko alkoi mukavasti siivouspäivällä. Vieraita oli tulossa, ja kämpälle ei oltu tehty juuri mitään koko aikana (niin siis äidit ja isät ei sitten lue tätä pätkää). Koska vuokraan ei kuulunut minkään sortin siivousvälineitä, piti sellaiset käydä hakemassa Meyrinin Coopista. Valikoima oli ilmeisen huono, joten tästä voimmekin päätellä, ettei Sveitsissä kuulukkaan siivota asuntoja.

Työt täällä viikolla olivat hieman katkonaisempia paitsi CMS-vierailun, niin myös keskiviikkona alkaneiden luentojen vuoksi. Aamupäivät kuluivat tehokkaasti luentosalissa. Luennot voisivat olla pakollisia erityisesti TKK:n opetushenkilökunnalle, sillä harvemmin sitä on näin hyviä luentoja päässyt kuuntelemaan. Tosin jos luennoitsija on professori Oxfordissa, voisi olla paikallaan olettaa hänen osaavan jopa hieman luennoida. Luentojen aiheet olivat ensimmäisellä viikolla yleistä CERN esittelyä ja “hiukkasfysiikkaa ei-hiukkasfyysikoille”. Luentojen ansiosta gluoneista ja bosoneista juuri mitään tietämätön systisläinenkin ehkä tajusi jotain siitä, mitä täällä oikeasti tehdään. Intialaisvahvistuksemme Pranav sai vihdoinkin diplomityönsä valmiiksi, ja tiistina hän lähti Belgiaan seuraavaan työpaikkaan. Lähtönsä kunniaksi Pranav toi toimistolle kaksi pulloa shampanjaa. Alunperin shampanjatarjoilun piti olla jo maanantaina, mutta koska shampanjaa ei tuolloin näkynyt, Tero kavoi jääkaapista oman shampanjansa. Näin keskiviikko oli ensimmäinen päivä tällä viikolla, jona ei ollut shampanjatarjoilua töissä.

Torstai aamuna koitti kauan odotettu ensimmäinen detektorivierailu. Kohteena oli tällä kertaa CMS (Compact Myon Solenoid, eli pieni myonisolenoidi, jos asiasta jotain ymmärrät)  Sunnuntain ALICE-vierailun peruuntumisen vuoksi into oli vielä entistäkin kovempi. Menomatka hoidettiin CERNin shuttle -palvelulla, joka lähtee R1:n edestä kerran joka päivä aamulla ja illalla. Aikataulut eivät aivat täsmänneet, joten jouduimme viettämään läheisessä Cessyn kylässä noin tunnin. Tämä oli oikeastaan ihan hyvä juttu, sillä näin kerkesimme syömään aamupalaa, joka jäi ruokavarastojen ehtymisen vuoksi tällä kertaa nauttimatta.

Itse CMS oli nimestään huominatta varsin kookas laite. Ulospäin se näytti valtavalta punaiselta metallikappaleelta jonka molempiin päihin tuli putki kammion seinästä. Sisältä löytyi kuitenkin valtavat määrät kaiken näköistä elektroniikkaa, kalorimetriä ja ties mitä tuikeilmaisinta. Oppaanamme oli eräs serbialainen fyysikko, joka oli työskennellyt 15 vuotta CMS:n parissa. Kokemus näkyi myös selityksen määrässä, sillä saimme kuulla varsin kattavat selitykset mm. osien valmistusmaista ja siitä kuinka kappaleet oli laskettu kuilua pitkin alas 100m syvyyteen nykyisille paikoilleen.

Kotimatka takaisin töihin olikin hiukan ongelmallinen, koska CERN-shuttle ei enää kulkenutkaan. Alkuperäinen suunntelma, eli “kysytään jos jonkun autoon mahtuu”, oli epätoivoisuudestaan huolimatta kuitenkin varsin hyvä valinta, sillä muuan yhdysvaltain-saksalainen mies, joka sattui lyöttäytymään kierroksellemme mukaan halusi heittää meidät takaisin CERNiin.

Kuten jo aikaisemmin tuli mainittua, luennot lyhensivät työpäiviä varsin tehokkaasti. Tämän lisäksi toimiston lämpötila alkoi olla päiväittäin yli 30 astetta ja ilmankosteus 50% väärällä puolella. Joka toinen minuutti piti käydä tankkaamassa vettä, jotta ei olisi kuivunut pystyyn. Jukka onneksi lohdutti muistuttamalla että parin viikon päästä lämpötila saattaa nousta vielä 10 astetta lisää, “jes”.Vakiohenkilökunta, Jukkaa ja Kallea lukuunottamatta,  oli varautunut helteeseen aloittamalla kesälomansa, joten väkimäärä ei päätä huimannut.

Torstai-iltana lähdimme käymään Versoix’ssa rannalla Summer studenttien kanssa. Muut hippiläiset jänistivät ja menivät bussilla, mutta itse lähdin Radimin ja muiden kanssa pyöräilemään. Matkaa oli noin 10km ja tie oli erittäin kaunista maaseutua. Perillä ihmiset kävivät uimassa ja grillailemassa. Juttelelimme itävalta-unkarilaisen Thomaksen kanssa pitkään kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Paluumatka oli menomatkaa vieläkin hienompi kokemus, sillä oli pilkkopimeää, ei katuvaloja, kuu paistoi ja kauempana näki kuinka salamat iskivät taivaanrantaan.

Viikolla tuntui olevan niin paljon tekemistä, ettei enää oikein muista mitä tapahtui. Perjantaina töiden jälkeen tulimme kämpille, ja juttelimme hetken Ericin serkun ja kaverina kanssa. Eve ja Aura olivat reilaamassa ja he olivat tulleet ensitöikseen moikkaamaan meitä. Söimme pestokanajuttua, ja illaksi lähdimme näyttämään tytöille CERNiä ja istuskelemaan R1:een. Radim oli suunnitellut kävelyretkeä Jura-vuorille lauantaille, joten päätin lähteä mukaan. Muut hippiläiset eivät oikein innostuneet, ja Mikaelinkin yleensä ylitsevuotavan innostuksen sai laantumaan kertomalla että edessä olisi 25km taival, josta ainakin 6km olisi jyrkähköä ylämäkeä.

Aamulla herätys oli klo 6, ja sovimme tapaavamme CERNin hostellilla klo 7. Hostellin keittiöllä väkertelmimme hiean eväitä ja lähdimme Bussilla kohti Gexin kylää. Aikainen herätys oli karsinut porukkaa ja lopullinen lähtijämäärä oli 8. Eri kansallisuuksia oli mukana varsin laajasti, sillä seurueesta löytyi suomalainen, ruotsalainen, tsekki, italialainen, saksalainen, israelilainen, kroatialainen ja meksikolainen.

Reissu alkoi loistavasti. Keli oli hyvä ja kaikilla oli hauskaa. Jura-vuoret ovat ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka, ja vaelluspolkuja löytyy moneen makuun. Rinteillä voi nähdä komeiden maisemien lisäksi myös useita lehmälaumoja tai jopa pieniä kauriita. Lehmiä oli itseasiassa valtavasti. Eräs suurehko lauma taisi innostua retkikunnastamme hieman liikaakin, sillä ne alkoivat uhkaavasti juosta meitä kohti. Nämä verenhimoiset tappajalehmät eivät kuitenkaan saaneet aikaan pysyvää vahinkoa, lähinnä aiheuttivat traumoja eläimiin tottumattomiin nais-fyysikoihin. Valitettavasti violetit Milka-lehmät jäivät tälläkin kertaa näkemättä.

Noin puolen välin tienoilla alkoi hieman sataa, ja välillä kuului jopa hieman ukkosta. Erityiseti Andrea alkoi tuntea olonsa hyvin epämukavaksi kuullessan ukkosen jyrinän, mutta jatkoimme tästä huolimatta matkaamme. Jossain vaiheessa alkoi sataa rakeita, ja vettäkin tuli kiitettävä määrä. Ukkonen yltyi, ja jossakin vaiheessa räsähti oikein kunnolla. Salamaa ei näkynyt, mutta metelistä päätellen etäisyyttä pystyi mittaamaan kymmenissä metreissä satojen sijaan. Parin minuutin jälkeen jysähti uudestaan ja vieläkin kovempaa. Tässä vaiheessa kaikki hyppäsivät mahalleen maahan sen kummemin asiaa tajuamatta. Viveca sanoi tunteneesa aivan kuin hänen hiuksensa olisivat palaneet.

Sopivasti juuri samoihin aikoihin Danielin ja Emmanuelin jalat olivat alkaneet temppuilla, ja heidän etenemisensä oli erittäin hidasta. Odottelimme heidät kiinni, ja lähdimme alas suorinta tietä, negatiivisen gradientin suuntaan. Noin kilometrinä päästä löysimme hiihtokeskuksen hissiaseman, johon pysähdyimme hieman syömään ja lepäilemään. Leivän, suklaalevyn ja 30 minuutin jälkeen jatkoimme matkaa alas. Itse asiassa reitti jota kävelimme oli sama reitti jota alunperin suunniteltiin kakkosvaihtoehdoksi. Reitti päättyi La Crozet’n kylään.

Harmiksemme huomasimme, että kylästä ei päässyt takaisin CERNiin julkisilla mitenkään, mutta onneksi jostain todennäköisyyskentän käsittämättömästä vääristymästä johtuen satuimme saapumaan juuri siihen kylään, jossa pidettiin Jura-Jazz -festivaalit, ja johon lauma CERNin Summer studenttejä oli sopinut menevänsä. Kävimme kysymässä tutuilta CERNiläisiltä, voisivatko he heittää rammat toverimme takaisin CERNiin. Kyyti onnistui, ja itse asiassa samalla koko seurueelle.

Perillä kävimme suihkussa ja vaihdoimme vaatteet. Kävimme vielä yhdessä syömässä Hostellin keittiössä, jonka jälkeen kävimme katsomassa kuvia CERNin auditoriossa, jonne on muuten vapaa pääsy ympäri vuorokauden.

Jossain vaiheessa ruuanlaittoprosessia aivoissani naksahti ja aloin miettiä, minkälaista väkeä mukanamme oikein olikaan. Olen aina kuvitellut olevani nörtti, mutta tässä porukassa olin oikeastaan sieltä tavallisemmasta päästä. Jokaikisellä 8 henkisestä seurueestamme oli läppärissään Linux, ja suurin osa vieläpä ymmärsi niistä paljon enemmän kuin keskiverto Ubuntun käyttäjä. Jopa TKK:n fyssan metriikalla jutut olivat välillä aivan käsittämättömiä. Kaikesta nörttiydestä huolimatta kaikki osasivat mm. kokata, mikä ei kaikilta Otaniemen teekkareilta välttämättä onnistukaan. On hienoa huomata, että tämänkaltaisia ihmisiä löytyy ympäri maailman ja vieläpä näin suurissa määrissä.

Huh. Vielä yksi päivä. Sunnuntaita kerkesi mennä melko pitkälle ennenkuin pääsin sängystä ylös. Edellisen päivän kävelyretki vaati leponsa, pääsin ylös hieman ennen puolta päivää. Jalat olivat aivan jumissa eikä pariin tuntiin jaksanut tehdä juuri mitään muuta kuin istua koneella ja irkata ja pelata hieman Golden Eyeä, jonka Joelin vanhemmat olivat tuoneet. Illaksi olikin sovittu viikon toinen detektorivierailu, ja viime viikolla peruttu ALICE vierailu järjestettiin uudestaan. Lähdin CERNin hostellille toivoen, että joku muukin olisi lähdössä pyöräilemään samoihin aikoihin. Detektori oli St. Genis’ssä, noin 15min pyörämatkan päässä.

Suunnitelma realisoitui jälleen juuri niin kuin pitikin, ja hostellin edessä oli tanskalaisporukka valmistautumassa lähtöön. Ajelimme perille ja paikalla meitä odotti saksalaiset PHD-opiskelija -oppaamme. Kierros oli hyvinpitkälle samanlainen kuin CMS:lläkin, tosin tällä kertaa oppaamme olivat vieläkin innokkaampia kertomaan asioita. Detektorin osat käytiin tarkasti läpi ja meille näyttettiin varsinaista detektorihallia monesta eri suunnasta. ALICE:n detekori oli likimain samaa kokoluokkaa kuin CMS, ja maallikolle ne näyttävätkin varmasti hyvin samanlaisilta. Detektorit ovat kuitenkin hyvin erilaisia, ALICE:n ollessa data-keskittynyt ja CMS:n mittauskeskittynyt. Tämä tarkoittaa mm. sitä että ALICE:n tarvitsema laskentakapasiteetti ja datankäsittelymäärä on moninkertainen verrattuna CMS:ään. Tätä varten detektoriin kuuluu mm. 70 000 RISC-prosessoria ja muuta “pikkukivaa”.

Tällä viikolla tapahtui vaikka mitä. Rankahkon viikon jälkeen pääsee onneksi taas töihin lepäämään.